Tekijä: Nina Brander

Toinen legi alkoi reippaasti, kun lähdimme heti illalla ylittämään Ahvenanmerta kohti Tukholman saaristoa. Laiturilla saimme vielä kunnian tutustua Suomen valtameripurjehtijat ry:n entiseen puheenjohtajaan ja kokeneeseen valtameripurjehtijaan, Ilkka Liukkoseen. Hän rantautui ensimmäistä kertaa suomalaiseen satamaan toisen maailmanympärys-purjehduksensa jälkeen. Kuulumistenvaihdon, Ilkan antamien arvokkaiden vinkkien jälkeen suuntasimme Lokin jälleen avomerelle Iiriksen suorittaessa ensimmäistä ajovuoroaan ruorissa. Nostimme Marhällanin edustalla täydet purjeet ja käänsimme kurssin etelään.

Suunnitelmana oli purjehtia alkuyöstä 7 m/s kaakkoistuulessa kohti etelää ja kääntyä aamulla eteläisen sivutuulen voimin kohti Sandhamnia. Haaveet yhden halssin ylityksestä haudattiin kuitenkin nopeasti, kun yöllä tuuli kääntyikin odotettua aiemmin etelään ja kiristimme purjeet kryssikulmaan vastatuuleen luovimista varten. Lågskärin majakan edustalla teimme ensimmäisen vendan, eli vastatuulikäännöksen, kun tuulen suunnan muuttuminen realisoitui vahdissa olleille keulapurjeen pyrkiessä uudelle halssille. Nöyrinä luovuimme ajamastamme suunnasta ja pyrimme optimoimaan tuulikulman tahtomme mukaiseksi ruotsinlaivojen lipuessa ohitsemme. Suomen aluevedet jäivät taaksemme alkuyöstä muutaman tiukan halssin jälkeen.

Puolen yön aikaan vaimeahko tuuli alkoi jälleen nousta 7-9 m/s, tosin entistä suoremmin etelästä. Päättelimme tuulensuuntien ja –nopeuksien vaihtelun johtuvan horisontissa näkemistämme elosalamista ja ukkossoluista, jotka valaisivat näyttävästi yöllistä maisemaa. Kaukaa ohi pyyhkäisseet ukkossolut eivät tuoneet syöksyvirtauksia tai myrskytuulta, mutta navakampi tuuli ja kohonnut aallokko saivat Lokin kallistelemaan, toisen legin vasta aloittaneen miehistön mielestä voimakkaasti. Meripahoinvointi kuuluu valitettavankin usein avomeripurjehdukseen, eikä siltä vältytty tälläkään kertaa. Juuri syöty banaani ei kauaa mahassa pysynyt. Miehistön loistava asennoituminen yöpurjehdukseen ja kaunis auringonnousu piti tunnelman kuitenkin korkealla vastoinkäymisistä huolimatta. Sandhamnin satamassa tunnelma oli hieman sekava, koska veneitä, vesibusseja, luotseja, ja jahteja oli paljon vesillä ja tuuli osui suoraan satamaan. Nappasimme mooring linet kiinni puolenpäivän aikaan.

-Mestarikerho a.k.a. Aleksanteri ja Joonatan

Saavuimme juuri Maarianhaminan Länsisatamaan. Tankkasimme, tyhjensimme septitankin ja Joonatan peruutti Lokin vaativaan paikkaan, kylkikiinnitykseen laiturin ja toisen purjeveneen väliin. Tuuli on 2m/s ja lämpötila +23 astetta, ilmankosteus 72%. Ohjelmassa on siivousta, kauppareissu ja miehistönvaihto. Aluksella kaikki hyvin.

Enskärissä tutkimme merenpohjaa lehtori Branderin johdolla. Tutkimuslaitteet, joita olemme legin aikana oppineet käyttämään, ovat esimerkiksi Ekman, Limnos-vedennoudin, salinity-anturi ja Secchi-levy. Ruotsalaisen valtameritutkijan, Walfrid Ekmanin mukaan nimetyllä pohjanoutimella saadaan otettua merenpohjasta näytteitä. Viritimme Ekmanin metalliset kauhat laukaisuvalmiiksi laiturilla, ja Venni ohjasi laitteen köyden avulla merten syvyyksiin. Kun luodilla laukaistu näytteenottolaite oli kauhaissut pohjasta ( 2,5 m syv.) pohjanäytteen, puhdistimme liejun seasta eliöitä tutkittavaksi. Löysimme näytteestä runsaasti pienehköjä sinisimpukoita, lieju- ja idänsydänsimpukoita, sekä ainakin yhden merisukasjalkaisen, jonka tunnistimme mikroskoopilla. Opimme myös, että yhtä eliötä tarkemmin tutkimalla voi löytää useampia toisiinsa kiinnittyneitä eliöitä. Esimerkiksi sinisimpukkaan oli kiinnittynyt merirokkoa, jonka näki paljaalla silmällä. Lisäksi havaitsimme samasta simpukankuoresta vielä sammaleläimen (levärupi). Sen tunnistimme pitsimäisistä suomuista sinisimpukan pinnalla.

1800-luvulla Paavin luonnontieteellinen avustaja Angelo Secchi käytti Välimerellä  Secchi-levyä mitatessaan meren näkösyvyyttä. Laitteen yksinkertainen toimintaperiaate perustuu valkoiseen levyyn sekä mittaköyteen, jota lasketaan alaspäin syvemmälle mereen, kunnes valkoinen levy ei enää näy merenpinnalle. Näkösyvyys mitataan köyden mitoista. Muun muassa Höga Kustenilla käytimme Secchi-levyä kun mittasimme näkösyvyyden. Päättelimme sen perusteella, kuinka syvällä yhteyttäminen on alueella mahdollista. Näkösyvyys oli 5-metriä, joten Höga Kustenilla kasviplanktonit voivat yhteyttää noin 10-metrin syvyyteen asti.

Paras A-ryhmä

17 tunnin ylitykseen vaikuttavina tekijöinä oli keskeisesti tuuli, purjeet sekä niiden säätely. Isompana tekijänä matkanteon sujuvuuteen toimi kuitenkin SailGrib- ohjelmisto, joka optimoi reitin erinäisten tekijöiden perustella.

Monet olisivat halunneet lähteä matkaan jo aikaisemmin päivällä, mutta kippari Sakke oli eri mieltä ja kertoi lähdön tapahtuvan kello 21 reikäleipä. Myöhemmällä iltapäivällä tuulet olivat olleet hyvin pyöriviä ja heikkoja, joten haluttiin täten lähteä myöhemmin koneella ajamisen välttämiseksi.

Saattaakin herätä kysymys, mistä kippari tiesi miten tuulet tulevat käyttäytymään. Tuulen voimakkuuden ja suunnan katsomiseen löytyy monia ohjelmistoja, mutta harva niistä osaa huomioida reitin suunnittelussa useampaa tekijää. Kyseessä oleva ohjelmisto osasi syötettyjen tietojen perusteella laskea reitin pilkuntarkkaan, ja kertoa missä kohtaa piti kääntyä mihinkin suuntaan optimaalisen vauhdin saavuttamiseksi. Tämän lisäksi ohjelmisto osasi kertoa, kuinka kovaa kussakin kohtaa matkaa tultaisiin menemään. Tämän sovellus selvitti veneen polar-kaaviosta, joita oli muutamia valmiina sovelluksessa. Veneen polar-kaavio tehdään veneen valmistuksen yhteydessä, ja kertoo kuinka lujaa vene kulkee kussakin tuulen kulmassa ja nopeudessa. Ohjelmisto laskee edellä mainittujen tekijöiden lisäksi vielä vuorovesien sekä merivirtojen perusteella purjeveneelle nopeimman reitin paikasta A paikkaan B, jonka itse laskeminen on liki mahdotonta.

20 tunnin ennustettu matka olikin 17 tuntia erinomaisen purjetrimmauksen sekä SailGrib- ohjelmiston laskelmien vuoksi.

• Aaro ja Lennu

Olemme purjehtineet 100 mailia yhdellä halssilla, sivumyötäisellä tuulella, suuntaan 144 astetta. Keskiyön aikoihin tuuli oli noin 7 m/s NE ja lokin nopeus 7-8 solmua. Aamun sarastaessa tuuli heikkeni ja vauhti hiipui, joten genaakkeri vaihtui spinnuun. Yön pimeissä tunnelmissa purjehdus oli hieno kokemus. Genaakkerin, mainstaysailin ja isopurjeen voimin saavutimme 8,8 solmun nopeuden, ja teimme tämän legin nopeusennätyksen. Mustaa taivasta värittivät punertava puolikuu ja vihreät revontulet, jotka försti huomasi takanamme tullessaan kannelle. Vihreät revontulet syntyvät aurinkotuulten hiukkasten törmätessä ilmakehän happimolekyyleihin.

Rantaudumme juuri Enskäriin ennakoitua nopeammin. Miten ihmeessä onnistuimme optimoimaan reitin ja tuulet, pitkällä 100 mailin ylityksellä Ruotsista Ahvenanmaalle?  Siitä seuraavassa päivityksessä.

Samuel

Yövyimme viime yön Häggvikenin vierassatamassa. Sisääntuloväylä oli kerrassaan upea; molemmilla puolilla kohosi jylhät Höga Kustenille tyypilliset kalliot ja väylä oli kapeimmillaan 10 metriä (kölin alla 20 cm vettä!). Häggvikenin kylä avautui kapean vuonon perällä tyynenä ja rauhallisena. Korkeat metsät vaihtuivat niittyihin ja maisema oli vehreä. Joonatan oli ruorissa ja teki käsittämättömän taskuparkin peruuttaessaan Lokin poijujen välistä laiturin ja rannan kapeaan väliin. Illan dronelentojen jälkeen miehistö pääsi nauttimaan vielä vierassataman saunasta.

Aamu valkeni jälleen peilityynenä Joonatanin ja Lennun lähdettyä kalaan. Kalakeitosta ei vieläkään päästä nauttimaan, oli kuulemma huonot paikat. Otimme vesinäytteet limnos -vedennoutimella laiturin vierestä. Veden suolapitoisuus oli 2,4 ppt. Miehistö harjoitteli pareittain vesinäytteen ottoa, jotta se sujuu jatkossa haastavammissakin olosuhteissa.

Vierasvenesatama tarjosi asiakkaille ilmaiset pyörät, joilla lähdimme polkemaan kohti Mannaminnen museoaluetta. Ensimmäinen kohde oli Suomi-teemainen hotelli, sillä museon edesmenneellä perustajalla oli juuria Suomessa. Rakennus jäljitteli perinteistä suomalaista maataloa, joka näkyi sisustuksessa asti. Huoneet olivat nimetty suomalaisten alusten esim. Boren mukaan. Mannaminnen museoalue oli täynnä kulttuuria ja historiaa ympäri maailmaa, joten oppimisen kannalta tyhjin käsin oli mahdotonta lähteä.

Museoalueelta löytyi tutkittavaa kaikille. Sieltä löytyi tietoa ihmiskunnan kehityksestä, oli valtava maapallo sekä huone täynnä vanhoja näppäimistöjä. Keskustelimme sekaisin maantieteestä, historiasta ja biologiasta samalla, kun kiertelimme eri teemaisissa mökeissä. Syönnin ja opetuksen jälkeen poljimme veneelle, jonka moottori pärähti käyntiin viimeisen astuessa sisälle. Oskar ja Aaro ohjasivat Lokin ulos kapeasta ja matalasta suntista ulos avomerelle. Vielä 235 mailia ennen Maarianhaminaa, eli edessä on pitkät työntäyteiset ja opettavat yöt. Vamos!

Joonatan ja Venni

Merenkurkun saaristo (Kvarken) ja Högakusten muodostavat yhdessä Unescon maailmanperintokohteen.   YK:n Unesco valitsee arvokkaita alueita ja nimittää niitä luonnon- ja kulttuuriperintökohteiksi. Jos aluetta ei suojella tarpeeksi, se voidaan myös poistaa maailmanperintölistalta. Esimerkiksi Oman menetti perintökohteensa, koska se ei suojellut riittävästi Arabiankeihäsantilooppeja. Suomessa maailmanperintökohteita on seitsemän, muun muassa Suomenlinna, Merenkurkun saaristo ja Vanha Rauma.

Suomen ja Ruotsin rannikot eroavat toisistaan monilla eri tavoilla, vaikka Veiksel-jäätikkö painoi molempien alueiden maankuorta yhtä paljon alaspäin. Erot johtuvat osittain siitä, että vain Ruotsin korkeiden rannikoiden alueella oli muinoin vulkaanista aktiviteettia ja isoja siirroksia. Maankuorten väleistä pursuava magma kasautui, ja muodosti korkeita vuoria.

Skulebergenistä (jonne kiipesimme) näkyi heti jään sulamisen jälkeen vain kahdeksan metriä ja nyt sen huippu sijaitsee 286 metriä merenpinnan yläpuolella. Maa kohoaa Ruotsin ja Suomen alueella yhtä nopeasti, eli noin 8 mm vuodessa, kohoaminen on kuitenkin paremmin huomattavissa Suomen puolella. Samalla, kun Ruotsin 300 m vuoret saavat vajaan sentin lisää pituutta, Suomessa maankohoaminen kasvattaa Suomen pinta-alaa noin neliökilometrillä vuodessa.

Aluetta tutkineet arkeologit päättelivät, että Ruotsin korkeilla rannikoilla ei ollut asutusta ennen jääkauden päättymisen jälkeen. Myöhemmin alkuperäinen oletus on kuitenkin todistettu vääräksi, kun etsinnät kohdistettiin vuorten alarinteiden sijaan ylärinteisiin, jotka aikanaan olivat muinaisrantoja. Esihistoriallisen ajan asutus on ollut rantasidonnaista.

Samuel ja Oskar

 

 

 

 

Saavuimme Höga Kustenin maisemiin seitsemältä Ruotsin aikaa. Käynnistimme koneet, laskimme purjeet ja seikkailimme saarten keskellä, kunnes huomasimme Skrubbanin saaren massiiviset, lähes pystysuorat kallioseinämät. Nämä kallioseinämät eroavat suuresti lähtöpaikkamme Raippaluodon maisemista. Pohjanmaan lakeudet ja Höga Kustenin maisemat olivat aikoinaan samansuuruisen jäämassan alla, vaikka eroavatkin valtavasti toisistaan. Maisemien ero taas johtaa juurensa puolen miljoonan vuoden taakse, jolloin erilaiset siirrokset muokkasivat täällä kallioperää.

Ajoimme hitaasti ja ihailimme jyrkkiä kallioseinämiä. Opimme, että graniitti lohkeaa aina kuutiota muistuttavissa paloissa. Tämä näkyi hyvin kalliomaiseman jylhistä halkeamista, johon olisi mahtunut hyvin kiipeämään, mutta idea ei saanut yhtään kannatusta. Täällä korkeuserot ovat huikeat verrattuna Merenkurkun saaristoomme: Raippaluodossa suurimman syvyyden ja korkeuden summa oli n. 40 metriä. Täällä sama luku on noin 600 metriä. Noin vartin ajan kestäneen maisemien ihailun, valokuvien ottamisen sekä opetustuokion yhdistelmän jälkeen jatkoimme matkaa, kunnes huomasimme kalliossa jotakin erikoista. Lehtori Brander oli ilmeisesti ehtinyt käväistä kalliolla ennen meitä, päätellen siihen maalatuista isoista NB-kirjaimista sekä suuresta vaaleanpunaisesta sydämestä, jota ei voinut olla huomaamatta.

Juuri nyt Aleksanteri ja Joonatan ajoivat Lokin Ulvön vierassatamaan ja ruokavahti on laittanut maistuvan mehukasta tonnikalapastaa, jota olemme juuri menossa nautiskelemaan.

Hälsningar från alla i Ulvö till föräldrar!

Aaro & Lennu

Siinä missä suomalainen turisti matkaa kylmästä lämpimään, merilinja matkaa matalasta korkeaan. Tämä matala sijaitsee Merenkurkun saaristossa, matalalla rannikolla, joka jatkuu mantereella Pohjanmaan lakeuksina. Korkea rannikko sen sijaan nousee Merenkurkun toisella puolella Ruotsin Höga Kustenin jylhinä kalliorantoina. Sinne olemme nyt purjehtimassa.

Tärkein syy näiden ääripäiden ja niitä erottavan Merenkurkun, eli Pohjanlahden kapeimman kohdan syntyyn on maankohoaminen. Maankohoaminen taas on seurausta noin satatuhatta vuotta sitten alkaneesta viimeisimmästä jäätiköitymisvaiheesta, Veikselistä. Parhaimmillaan jopa kolmen kilometrin paksuinen jäämassa painoi maanpintaa jopa kilometrin verran alaspäin tällä alueella. 10 000 vuotta sitten jäätikkö alkoi sulaa ja alas painunut maanpinta alkoi ikään kuin palautua entiselleen. Koko alueella maankohoaminen on tänäkin päivänä mittavan suurta, jopa yhdeksän millimetriä vuodessa ja uutta maapinta-alaa syntyy vuodessa peräti yhden neliökilometrin verran (noin 150-jalkapallokentällistä). Matalan- ja korkean rannikon alue onkin paras paikka maailmassa ymmärtää ja havainnoida viimeisimmän jääkauden vaikutuksia maisemaan. Ainutlaatuisuutensa vuoksi alueelle on myönnetty Unescon maailmanperintökohteen status. Luokittelu on erittäin merkittävä, sillä maailman ainutlaatuisimmista kohteista esimerkiksi Iso Valliriutta Australiassa on saanut saman statuksen.

-Paras A-ryhmä a.k.a. Aleksanteri, Venni ja Joonatan

Yövymme nyt Klobbskatin vierassatamassa Raippaluodossa ja päätimme juuri lähteä huomenna aamulla jo klo 6.00 liikkeelle. Tänään aamulla lähdimme TSYK:in pihasta auringon paisteessa kohti Vaasaa. Matkan aikana kuulimme Nina Branderin maantieteen opetuksia Suomen maisema-alueista ja talousmetsistä, keskustelimme ydinvoiman ympäristöystävällisyydestä, ylitimme Suomen pisimmän sillan ja vierailimme Maailmanperintöportissa.

Päivän kohokohta oli, kun Raippaluodon Svedjeholmin näköalatornin huipulla Brander kertoi oppilaille horisontissa näkyvistä De Geer –moreeneista. Nämä moreenit ovat syntyneet alueille, jossa kalliosta hioutunutta moreenia kasaantui jään reunalle, Weiksel-jäätikön sulamisen aikana. Ilmiön huomasi geologi Gerard De Geer, joka nimesi ilmiön itsensä mukaan. Näkötornista näkyi pitkälle ulottuva jäätikön jälkeinen matala rannikko, jota koristavat ”pyykkilauta”-moreenit ja jossa maankohoaminen näkyy selkeimmin koko maailmassa. Siksi se on ansainnut yhdessä Ruotsin korkearannikon kanssa Unescon maailmanperintökohteen tittelin.

• Samuel ja Oskar