Navigare

Olemme seilanneet Merilukion kolmen eri miehistön kanssa 2 viikkoa merellä Turusta Isokarin ja Kökarin kautta Maarianhaminaan, Maarianhaminasta Arholmaan,  Sandhamniin  ja Tukholmaan, Tukholmasta Öregrundin ja Gettan kautta Turkuun.

Vuoden 2024 Merilukion purjehduksen teemana oli Myrskyluodon Maija ja saariston naiset. Kävimme koko merilukion kanssa katsomassa ensi-illassa Tiina Lymin ohjaaman Myrskyluodon Maija-elokuvan. Tutustuimme Röölan Dikseli -museossa Saariston naiset-näyttelyyn, Kumlingen kirkon naispyhimyksiin ja merenkulkijoiden suojelupyhimykseen pyhään Gertrudiin, pyhän Annan kirkkoihin Kumlingessa ja Kökarissa sekä neitsyt Marialle omistettuun kirkkoon Houtskarissa. Viimeinen legi purjehti Myrskyluodon Maija- elokuvan kuvauspaikkojen, Maria Michelsdottirin kotisaaren Väderskärin ja kirjailija Anni Blomqvistin kotisaaren Simskalan ohi. Opiskelimme toki muutakin historiaa. Tukholmassa vierailimme Vasa-museossa ja historiallisen museon viikinki-näyttelyssä.

Tämän vuoden NNE-purjehdus on viidestoista koululaivapurjehdus, jonka toteutimme Nina Branderin kanssa. Kun Merilukio perustettiin 2008, lähdimme kehittämään meriympäristössä toteutettavaa opetusta, jossa yhdistetään purjehdusta, merenkulkua, meribiologiaa, merentutkimusta, maantiedettä ja historiaa. Johtavana ajatuksenamme oli ja on edelleen se, että Merilukiota ei voi olla ilman aitoa merellistä oppimisympäristöä ja opiskelua merellä.

Olemme vieneet merelle lähes 500 merilukiolaista s/y Lokilla, hollantilaisilla, norjalaisilla, saksalaisilla aluksilla ja monien erilaisten päällystöjen kanssa sekä opettaneet heille maantiedettä, biologiaa, merentutkimusta, merenkulun perinteitä ja historiaa. Itämeren suojelu on alusta asti ollut keskeinen painopistealue toiminnassamme

Kiitokset kaikille, jotka mahdollistivat vuoden 2024 NNE-kurssin toteutumisen. Haluan osoittaa sydämelliset kiitokseni biologian ja maantieteen lehtori Nina Branderille kollegiaalisuudesta, huikeasta asiantuntemuksesta,  innovatiivisuudesta ja omistautumisesta Itämerelle ja purjehdukselle näiden viidentoista vuoden aikana.

Kiitokset biologian ja maantieteen lehtori Kalle Viherälle, joka vastasi tänä vuonna opetuksesta 1. legillä. Vuodesta 2012 koululaivanamme on toiminut kuunari Lokki. Kiitän lämpimästi s/y Lokin kippareita Teemu Grönroosia ja Sakari Kalsketta sekä förstejä Jyrki Nurmea, Kimmo Hotasta ja Jukka Eloa turvallisesta purjehduksesta sekä osaavasta merenkulun ja purjehduksen opetuksesta, aluksen omistajia sekä ennen kaikkea kuunari Lokkia turvallisista purjehduksista. Lokki on kuljettanut meitä turvallisesti Itämerellä jo yli vuosikymmenen. Kiitokset myös taloudellisesta tuesta TSYKin kannatusyhdistykselle.

Lämpimät kiitokset kaikille 2024 NNE-purjehdukselle osallistuneille sekä kaikille kanssamme 15 vuoden aikana seilanneille merilukiolaisille. Teitä varten näitä purjehduksia järjestetään.

Navigare necesse est!

Christiane Ala-Nissilä

Merilukion koordinaattori

Historian ja yhteiskuntaopin lehtori

Irrotimme köydet 8.10 Houtskäristä, Näsbystä ja aloitimme matkan kohti kotia haikein tunnelmin. Alkumatkan kuljimme koneella, mutta noin kello 9.30 nostimme purjeet tuulen noustua 5-6m/s SW. Purjehdimme pääasiassa sivutuulen voimin, mutta Airistolle päästyämme tuuli kääntyi myötäiseksi. Myötätuulessa purjehtiessa vaarana oli vahinkojiippi. Vahinkojiippi tarkoittaa suunnittelematonta myötätuulikäännöstä, jolloin puomit vaihtavat puoliansa vahingossa.

Purjehdimme Maanpään edustalle asti parhaimmillaan 7.8 solmun vauhdilla ja loppumatkan kuljimme moottorin avulla. Kokonaisuudessaan viimeinen päivä sujui kohtalaisesti keittiövahdin osalta, koska jääkaappi ammotti tyhjyyttään,  mutta purjehduksen osalta mahtavasti.  Opimme matkan aikana paljon purjehduksesta, merestä, historiasta sekä yhdessä olemisesta. Tämä kaikki oppimamme näkyi koko päivän ”sujuvuudessa”.

Konsta, Daniel, Torsti

Näsbyn vierassatamassa näimme sattumalta Arandan saaristotutkimusaluksen, jossa oli heidän laboratoriokontit. Nina Brander onnistui sopimaan tutkimusjohtaja Seppo Knuutilan kanssa lyhyen kierroksen aluksella. Knuutila on Suomen johtavia meritutkijoita, ja tällä reissulla he tutkivat tiiminsä kanssa Saaristomeren pohjan laatua ja happipitoisuutta. Hän kertoi meille laajalti Itämeren tilasta ja tutkimusaluksesta. Tutkimusaluksen kalustosta löytyi myös tuttu laite nimeltä Limnos, eli vedennoudin, joka meilläkin on käytössä Lokilla. Knuutila kertoi mm. siitä, miten Itämeri on ollut jo kauan huonossa hapessa. 1900-luvulla jätevesiä ei puhdistettu aluksi ollenkaan, ja Knuutila kertoi lapsuudestaan Kotkassa, jossa oli paljon tehtaita, joiden jätevedet levisivät suoraan vesistöihin. Kotkan vesistöissä ei voinut uida, ja tämä ajoi häntä merentutkimuksen pariin.

Nykyään jätevedet puhdistetaan paikoitellen todella hyvin. Suurimmat päästöt johtuvat maanviljelystä, erityisesti liiallisesta lannoitteen käytöstä. Knuutilan mukaan jopa 80% kaikista Suomen päästöistä on peräisin pelloilta. Globaalisti tilanne on samankaltainen. Maanviljelijöitä ei voi tosin syyttää, sillä he tuottavat eläimille rehua, jotta kuluttajat saisivat halpoja lihatuotteita. Maanviljelijöille voisi esimerkiksi tarjota tukia ympäristöystävällisemmän maanviljelyn kehittämiseen. Itämeren suurimpia uhkia on myös pohjan hapettomuus, joka vapauttaa pohjaan sitoutunutta fosforia. Itämeren rehevöityminen jatkuisi siis edelleen, vaikka lopettaisimme kaikki Itämereen joutuvat päästöt, sillä fosforin vapautuminen aiheuttaa sisäistä kuormitusta. Pohjien hapettomuutta ja rehevöitymistä voidaan silti vähentää kaikkea Itämeren kuormitusta vähentämällä. Knuutilan kierros kiteytti kaikki Ninan matkalla opettamat asiat. Esittely myös nosti pintaan maantalouden osuuden jätteestä ja Itämeren tilanteen vakavuuden.

Päivän opetustuokio alkoi Ninan vetämällä meribiologiapläjäyksellä, jossa opimme Angelo Secchin kehittämän Secchi -levyn käyttötarkoituksen ja -periaatteen. Secchi-levyn avulla voi mitata veden näkyvyyden sekä laskea yhteyttävän kasviplanktonkerroksen paksuuden. 160 vuotta sitten Secchi mittasi yli 40 metrin näkösyvyyden Rooman edustalla, kun taas Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkijat saivat tulokseksi vain 20 metrin näkösyvyyden toistettuaan saman kokeen Rooman edustalla vuonna 2023. Rehevöityminen samentaa vesia monilla merialueilla.

Lokilla tutkimme myös veden pintakerroksen planktonpitoisuutta planktonhaavilla. Silmämääräisesti arvioiden vesi oli hyvin kirkasta ja planktonia jäi haaviin odotettua vähemmän. Mahdollisia syitä ilmiölle on auringon säteilyn väheneminen loppukesästä, joka johtaa yhteyttävän kasviplanktonin vähenemiseen. Brander lupaili, että päivän myötä purjeiden laskemisen jälkeen pääsemme tositoimiin muidenkin merentutkimuslaitteiden kanssa ottamaan pohja- ja vesinäytteitä Djupvikin lähistöltä.

Saimme pohjanäytteen lopulta Näsbyn edustalta noin kuudesta metristä. Harmiksemme se koostui vain paksusta savimassasta, sekä yhdestä vaivaisesta Syyr… siis surviaissääsken toukasta. Surviaissääskentoukka on merentutkijan Seppo Knuutilan mukaan yksi Itämeren ainoista eläinlajeista, joka pystyy elämään vähähappisissakin vedenpohjissa. Otimme myös vesinäytteen viiden metrin syvyydestä. Tarkistimme näytteen tulokset seuraavana aamuna, ja saimme suolapitoisuudeksi 5,3 promillea (ppt).

-Roni, Leevi ja Kaarlo

Päivällä purjehtiessamme ohitimme Simskalan, joka on Myrskyluodon Maijan kirjoittajan Anni Blomqvistin kotisaari. Myrskyluodon Maija, oikealta nimeltään Maria Michelsdottir oli saaristolaisnainen, joka eli Pohjois-Ahvenamaalla vuosina 1824-1903. Maria oli Anni Blomqvistin isotäti. Maijan tarina sijoittuu Simskalan pohjoispuolelle noin 5 mailin päähän Väderskärille.

Blomqvist itse koki pahimman mahdollisen surun, kun hän menetti miehensä ja molemmat poikansa merelle. Hän purki suruaan kirjoittamalla kirjoja, jotka pohjautuivat hänen ja hänen sukunsa kokemuksiin ja tuntemuksiin ja kuvauksiin saariston elämästä. Blomqvistin suuri menetys olikin yksi merkittävimmistä tekijöistä, jotka saivat hänet kirjoittamaan Myrskyluodon Maijan.

Myrskyluodon Maija on koskettava tarina, joka tuo esille läheisen menetyksestä koituvan kivun. Tarina antaa ymmärryksen merenkulun vaaroista ja saariston elämän ankaruudesta. Maijan tarina ei kuitenkaan ole täynnä vain surua. Maija kihlattiin Jannelle vastoin hänen tahtoaan, mutta tarinan edetessä he oppivat rakastamaan toisiaan eivätkä osaisi kuvitella elämäänsä ilman toinen toistaan.

Päivällä lukiessamme katkelmia Blomqvistin romaanista, saimme tarkkaa kuvailua Maijan saaresta.

”Molemmin puolin on saaria ja luotoja. Suurempia ja pienempiä ja ihan pikkuisiakin. Joillakin niistä kasvaa metsää, toiset ovat aivan paljaita, joillakin näkyy havupuita, toisilla taas jokin yksinäinen pihlaja ja pitkin kallionvieriä katajapensaita” (Tie Myrskyluodolle 1968, Anni Blomqvist).

Jokainen elementti saaristoisesta maisemasta oli kerrottu yksityiskohtaisesti ja näimme ja koimme saman maiseman kuin Maria Michelsdottir ja Anni Blomqvist aikoinaan. Oli tunnelmallista kulkea Maijan kotiseudun ohi samalla kun luimme tekstikatkelmia. Keväällä kävimme katsomassa koko merilukion kanssa Tiina Lymin ohjaaman elokuvan Myrskyluodon Maija (2024). Viime yön yövyimme elokuvan kuvauspaikkojen läheisyydessä.

Victoria, Aino, Anni ja Jamesiina

Otimme eilen pohjanäytteen Ekmannilla Getan Djupvikenistä, noin 6 metrin syvyydestä. Aluksi luulimme näytteen olevan tyhjä, mutta huomasimme Ekmannin kyljessä pienen leväkasan, jossa oli kiinni simpukoita. Tutkimme näytteitä mikroskoopilla ja löysimme kolmea eri punalevälajia: haarukkalevää, punahelmilevää sekä ehkä mustaluulevää. Tanakan haarukkalevän päässä on kaksi haaraa, ja lajia löytyy Pohjanlahdesta Merenkurkkuun asti. Punahelmilevä on punaista levää, missä on vaaleita raitoja. Mustaluulevän väri vaihtelee syvänpunaisesta punaruskeaan, ja sen päävarsi haaroittuu vuorottaisesti tehden siitä sulkamaisen näköisen. Simpukat olivat sinisimpukoita, joita löytyy pääasiassa valtameriltä, mutta myös Itämerestä. Itämeren alhaisen suolapitoisuuden vuoksi täältä löytämämme yksilöt olivat huomattavasti pienempiä. Tavoitteenamme oli myös löytää mikromuovia, jota näytteistä löytyi valitettavan paljon. Kaiken kukkuraksi löysimme sinisimpukan kiinnittymisrihmoja. Tästä huomaamme miten pienestä näytteestä riittää paljon tutkittavaa.

– Daniel, Torsti ja Konsta

Vuokrasimme pyörät Öregrundin saaresta mukavalta pariskunnalta. Otimme lautan Gräsöhön. Ensimmäinen pysäkki oli vanha punamullalla maalattu kirkko, joka valitettavasti oli suljettu. Opimme, että Isovihan aikaan Venäjän laivastoa saapui Ruotsin saaristoon. Sotilaat polttivat Öregrundin lähistöltä kaikki muut rakennukset. Tämä kirkko kuitenkin säilytettiin, koska venäläiset käyttivät sitä tallina hevosilleen. Vähän matkan päässä oli pieni katos, jonka sisällä luki tietoiskuja liittyen saareen. Grasön saaren maaperä on hyvin kalkkipitoista, mikä tarjoaa hyvät elinolosuhteet monelle eliölajille, mitä ei kaikkialla saaristossa näe. Yksi näistä ovat kämmekät, jotka ovat hyviä pölytyksen kannalta. Monet kukat jäävät korkeiden heinien varjoon, mutta alueella laiduntaa nautoja, jotka syövät heinän lyhyeksi. Alue on siis perinnebiotooppi, eli alue, jonka lajisto on runsasta laiduntamisen ansiosta.

Eksyimme matkalla pari kertaa, mutta näimme upeita saaristomaisemia. Seikkailumme saariston maisemissa avasi meille aivan uudenlaisen puolen Ruotsin kulttuurista. Puiset pienet rakennukset, vihertävät ikivanhat laidunniityt ja kauniit luonnonläheiset tiet olivat matkan kohokohtia. Matkalla hiekkarannalle poikkesimme nopeasti jalkapallokentällä. Peli saatiin päätökseen tiukalla 2-1 voitolla. Hauskojen, mutta totisten urheilusuoritusten jälkeen saavuimme vihdoin rannalle. Siellä saimme tutkimusprojektiksemme kerätä hiekkaa 1 x 1 m alueelta. Tavoitteena on selvittää jossakin kohtaa, kuinka mikromuovipitoista hiekka on. Saaren kivilajisto koostui pääosin graniitista ja gneissistä, jotka ovat muodostuneet syvällä maassa kovan paineen seurauksena. Opimme myös, että kivien sileä pinta on jälki jääkaudesta.

Matkasta jäi todella hyvät muistot. Saimme nauttia saaren ihanasta ympäristöstä ja tutustua paikallisiin ihmisiin.

Aino ja Victoria

Vahtimme heräsi kello 5.45 ja irroitimme Lokin mooring- kiinnityksestä. Mooring on yleinen tapa kiinnittää vene satamaan Ruotsissa, mutta Suomessa sitä ei juuri käytetä. Siinä satamassa on valmiiksi pohjaan ankkuroidut köydet, jotka nostetaan vedestä ja kiinnitetään veneeseen. Laituriin mennään, joko keula tai perä edellä. Mooring-kiinnityksessä ideana on säästää tilaa satamassa, jotta veneet saadaan mahtumaan mahdollisimman lähelle toisiaan

Kysyimme Christianen kanssa tekoälyltä (AI copilot) onko mooring hyvä kiinnitystapa veneelle? Saimme seuraavan vastauksen:

”Mooring-kiinnitys on yleisesti ottaen hyvä ja turvallinen tapa kiinnittää vene. Se tarjoaa vakautta ja vähentää veneen liikkumista, mikä on erityisen tärkeää kovassa tuulessa tai aallokossa. Oikein tehtynä mooring-kiinnitys voi myös vähentää veneen runkoon kohdistuvaa rasitusta ja estää vaurioita.”

Tyhjensimme septitankin sataman säiliöön. Septitankki on aluksen jätevesisäiliö, joka tyhjennetään maissa. On tärkeää, että jätevedet eivät pääse mereen. Lokista ei koskaan heitetä mitään mereen.

Aloitimme matkan moottorilla ja teimme man over board-harjoituksen Danielin lippiksen pudottua mereen. Lippiksen putoaminen huomattiin nopeasti ja tähystäjä jäi osoittamaan lakkia. Vene käännettiin ympäri ja lakki nostettiin merestä keksillä. Harjoituksen aikana huomasimme ruorikomentomme olevan hieman hukassa, joten kippari piti meille koulutuksen niiden antamisesta sekä niiden mukaisesti toimimisesta.

Kuljimme moottorilla 6 m/s tuulessa sään ollessa puolipilvinen. Vahti vaihtui kello 8.00 aikoihin ja purjeet nousivat pian vaihdon jälkeen klo 8.10. Seilaamme kevyessä 4m/s etelätuulessa kohti Pohjois-Ahvenanmaata, jonne matkaa on noin 36 mailia.

Torsti, Konsta ja Daniel

Tukholmassa tutustuimme yli 330 vuotta merenpohjassa maanneeseen Vasa-laivaan. Laiva oli Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin lippulaiva, joka upposi 10.8.1628 neitsytmatkallaan vain parin mailin jälkeen Tukholman edustalla. Laiva säilyi Itämeren pohjassa uskomattoman hyvin, sillä Itämeressä ei esiinny uponneiden laivojen puuta syövää laivamatoa.

Vasa-laivan matka päättyi lyhyeen sen rakenteellisten vikojen vuoksi. Laiva on 69 metriä pitkä, mutta vain 11,7 metriä leveä, eli yksinkertaisesti liian kapea. Sen lisäksi laivan aseistukseen kuuluu runsaat 64 tykkiä, sillä ylimääräinen aseistettu kerros lisättiin kuninkaan käskystä. Tykkien luukut on koristeltu näyttävillä leijonan päillä, joita haluttiin neitsytmatkalla esitellä. Sattuneesta syystä laivan painopiste ei ollut suunnitellussa kohdassa, jolloin tykkien luukuista pääsi vettä laivaan, eikä juuri mitään ollut enää tehtävissä.

Monien yritysten jälkeen, vuonna 1961, Vasa-laiva onnistuttiin viimein nostamaan maan pinnalle. Hylky olisi hajonnut pian ilman konservointia, joten laivaa pidettiin ensin vain märkänä, kunnes päädyttiin polyetyleeniglykoliin. Vuodesta 1990 alus on ollut näytillä sille perustetussa Vasa-museossa Tukholmassa.

Jamesiina ja Anni

03.03 5m/s sw, iso ylös, genoa 100%, staysailit ylös, kone seis

04.57 Grisslehamn ts.260, vahdinvaihto, kannelle vahti A

06.10 2m/s kone käy, purjeet ylhäällä

06.56 5m/s, kone seis, purjeet ylhäällä

–merkintöjä lokikirjasta