Vedenpitävää suorittamista kaatosateessa

Lokki starttasi Örön laiturista klo. 10.24 BB-tiimin luottokipparin Sampon voimin. Yhdentoista aikoihin Lokin purjeet nousivat pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Virheet käytiin läpi vielä loppubriiffissä kipparimme Sakarin kanssa. Vahtivuoromme ajan purjehdimme tiukkaa kryssiä kohti seuraavaa määränpäätä. Tiimillämme oli vesivarmaa suorittamista.

BB

Taistelu majakasta

Tutustuimme maanantai-iltana Bengtskärin majakkaan ja sen hienoon historiaan. Suomen korkeimmasta majakasta on muodostunut Suomen itsenäisyyden symboli. Majakka on rakennettu vuonna 1906 turvaamaan Suomenlahden merenkulkua.  Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhansopimuksessa Suomi joutui vuokraamaan Hankoniemen Neuvostoliitolle. Erityisen merkityksellinen saaresta tuli jatkosodan aikana, kun Neuvostoliitto oli miehittänyt Hankoniemen ja Viron Paldiskin, joista se pystyi tykkitulella suojelemaan Leningradia eli nykyistä Pietaria. Majakka oli erinomaisella paikalla, Hankoniemen neuvostojoukkojen tarkkailuun. Neuvostojoukot halusivat raivata majakan pois tieltä.

Neuvostoliittolaiset rantautuivat saaren eteläpuolelle 26. heinäkuuta 1941. Saarelle tehty hyökkäys tuli suomalaisille yllätyksenä, ja viholliset huomattiin vasta, kun ne olivat jo luodolla. Bengtskärin taistelussa suomalaiset olivat pahasti altavastaajina.  Suomalaiset vetääntyivät majakkaan, mutta neuvostosotilaat saivat majakan ensimmäisen kerroksen haltuunsa, joten suomalaiset vetäytyivät sieltä taas majakan torniin. Majakan ensimmäisessä kerroksessa säilytettiin varusteita, joten suomalaiset olivat menettäneet suuren osan aseistaan.

”Mitä minä nyt teen, meillä on vain yksi käsikranaatti jäljellä”,kysyi alikersantti Bjelke haavoittuneelta Lutherilta. ”Pudota se”, Luther vastasi. Yksi hyvin pudotettu kranaatti sai neuvostoliittolaiset uskomaan, suomalaisten vahvuuteen ja ne eivät uskaltaneet nousta torniin. Suomalaisten apuvoimat lähtivät liikkeelle Örön linnakkeelta, josta myös ulkona olleita vihollisia pommitettiin karanaateilla. Suomalaisilla kesti kolme tuntia päästä rantautumisesta majakalle, johon matkaa on vain vaivaiset 50 metriä. Taistelu päättyi vasta kun yhtään taistelukuntoista vihollista ei ollut enää jäljellä.

Seuraavana päivänä majakkaa vielä pommitettiin, jolloin se kärsi materia vahinkoja, mutta myös lähes kaikki haavoittuneet kuolivat, kun pommi osui huoneeseen, johon haavoittuneet kasattiin. Taistelussa kuoli 32 suomalaista ja arviolta 36-100 neuvostoliittolaista.

Lähdimme Bengtskäriltä kohti Örön linnakesaarta klo 19.45.

Miehenpuolikkaat, David, Heino ja Joona

Kivinen tie Bengtskäriin

Blondien ja bodarien navigointivuoro sai alkunsa vahtivuorojen vaihtuessa. Tuuli puhalsi suoraan vastaan, joten ajoimme koneen kanssa Kasnäsista Bengstskäriin. Matka majakkasaarelle sisälsi paljon karikoita sekä pieniä ja ahtaita välejä. Karttavastaavilla olikin siis paljon töitä, jotta pääsimme turvallisesti perille. Rantautuminen majakkasaareen on yleisesti ottaen haastavaa kovista tuulista johtuen. Tiimimme ruorimies Sampo rantautui täysin ongelmitta itsevarmoin ottein.

Elsa, Maija, Taisto ja Sampo

Kurssi kohti Bengtskäria

Miehistön vaihto Kasnäsissä, jonne saavuimme iloisen ja ystävällisen Janin kyydillä. Jani kyyditsee meitä merilinjalaisia aina mielellään ja haluamme kiittää kuljettajaamme joustavuudesta ja yhteistyöstä TSYKin merilinjan kanssa. Jani on kuljettanut meitä ympäri Suomen saaristoa ja Norjan rannikkoa. Hän ei ikinä tiedä etukäteen mistä joutuu meitä hakemaan.

Saavuttuamme satamaan, lähdimme pikimmiten tutustumaan Sinisimpukan luontopoluille tutustumaan alueen geologiaan maantieteen opettajan Kallen kanssa. Opimme alueen kallioperän muodostumisesta, ja muokkautumisesta ajan saatossa. Pohdimme myös erilaisia keinoja selvittää ilmansuuntaa luonnossa ilman kompassia. Esimerkiksi puiden eteläpuolella kasvaa enemmän oksia kuin pohjoispuolella, koska puiden lehdissä tapahtuu fotosynteesiä, ja puiden kasvu hakeutuu kohti auringon valoa, joka on välttämätöntä yhteyttämiselle. Myös auringosta, saarten rannoista ja muista luonnonmuodostelmista voi päätellä ilmansuunnat. Saarten pohjoisrannat ovat usein syvempiä, kun taas etelärannoilla on jään kuljettamia kiviä, ja ne ovat muutenkin yleensä matalampia. Jään kuljettamien kivien kaivertamista pitkittäistä uurteista selviää luode-kaakko suunta.

Söimme maittavan buffet-lounaan paikallisessa ravintolassa, jonka jälkeen meidät perehdytettiin koululaiva Lokkiin ja sen toimintatapoihin. Tämän jälkeen katsoimme satamassa vielä meriveden näkösyvyyden (2,3 metriä), suolapitoisuuden (4,8 promillea) ja lämpötilan kolmen metrin syvyydestä (16,5°).

Klo. 15:50 lähdimme Kasnäsistä kohti Bengtskärin majakkaa, aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja luoteistuulta on 4-7 m/s, Navigaatio-vahdissa Pallokalat: Imma, Alexandra ja Vappu.

Toivomme kommentteja blogiimme.

Miehenpuolikkaat (Heino, Daavid ja Joona)

 

 

 

Uskaltaako Itämeressä uida?

Itämerellä liikennöi tuhansia aluksia vuosittain.

Itämeripäivä 26.8.2021 lähestyy ja pohdimme Itämeren tilaa rantakallioilla. Suuret risteilijät ja alukset ovat laskeneet jätevetensä pitkään Itämereen. Liikenne on yksi Itämerta saastuttavista tekijöistä. Vasta 2019 kesäkuussa tuli voimaan kielto, joka koskee risteilyalusten jätteiden päästämistä Itämereen. Päästökielto astui voimaan 2019 risteilyaluksille, joiden rakennussopimus on tehty kiellon voimaanastumisen jälkeen ja joiden köli on laskettu veteen kiellon voimaan astumisen jälkeen. Vanhoille risteilyaluksille päästökielto astui voimaan vasta tämän vuoden 2021 kesäkuussa. Vuonna 2023 alusten jätevesien päästökielto koskee myös Itämeren ulkopuolelta tulevilta ja suoraan Pietariin meneviä aluksia. Erikoista on, että Itämeren tilanne on tiedetty jo vuosikausia, mutta laivojen jätevesien päästäminen Itämereen kielletään kokonaisuudessaan vasta vuonna 2023.

Sinilevä on luonnollinen asia Itämeressä, mutta sitä esiintyy huomattavasti enemmän nykyään ravinteisuuden vuoksi. Puolet sinilevästä ei ole myrkyllistä, mutta sinilevän myrkyllisyyttä ei näe ulospäin. Sinilevästä ja saasteista huolimatta, Itämeressä voi opettajamme mukaan uida keskimäärin noin 11 ja puoli kuukautta vuodessa. Muutama viikko voi jäädä vuodesta pois sinilevien vuoksi.

HLK

Vonkaleiden narrausta – lähikalareissu

06.20

Tavoitteenamme oli herätä viideltä ja lähteä kalastamaan koulumme kumiveneellä. Olimme sopineet erään nimeämättömän ruskolaisen kanssa, että hän herättäisi meidät kaikki. Valitettavasti hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia herätyksen kanssa ja heräsimme vasta kuudelta. Toisena vastoinkäymisenä oli se, kun jouduimme lähtemään ilman aamukahveja, sillä yksi kalaryhmästämme unohti laittaa kahvinkeittimeen vettä. Kahviin tarvitaan vettä. Siinä sitten kiireellä heitimme monta vaatekerrosta päällekkäin ja lähdimme kohti kala-apajia, ilman kahvia. Tunnelma laski entisestään rankkasateen vuoksi. Totesimme siinä sitten kahden kolmesta virvelistämme olevan käyttökelvottomia, joten olimme siis vain yhden virvelin varassa. Ihmeen lailla aurinko alkoi paistaa ja toivo ei ollut täysin menetetty. Väsyneenä ja vastoinkäymisten koettelemana olimme jo lähes varmoja siitä, että palaamme laituriin ilman saalista. Kuin pyynnöstä saimme toivonkipinän, kun näimme kalan hyppäävän kaislikon vieressä. Emme kuitenkaan saaneet näkemäämme kalaa sieltä, vaan siirryimme seuraavalle kaislikolle toivo takataskussamme. Olimme väsyneitä heittelystä ja edestakaisin ajamisesta, koska hento tuuli liikutti venettämme poispäin kalapaikoiltamme. Oinas heitti virveliä ensimmäistä kertaa päivän aikana ja tietenkin sai virvelin sillä heitolla jumiin pohjaan. Merenpohja oli erikoinen, koska se tärisytti virveliä ja sai Oinaksen luulemaan, että siellä oli kala kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla niin siellä olikin. Ihme oli tapahtunut ja reissumme sai arvoisensa käänteen. Taistelimme neljän miehen voimin jäätävän kokoista haukea vastaan, luultavasti johtajahaukea vastaan. Taistelua vaikeutti se, että haavimme jäi laiturille, mutta se ei meitä lannistanut, vaan jatkoimme taistelua. Kalaporukka jo tärisi onnesta ja tunsimme kuinka adrenaliini virtasi. Kaikki romahti, kun siima katkesi. Olimme menettäneet saaliimme, palkintomme ja Padzikin uistimen. Siinä oli kyyneleiden vieriminen lähellä, mutta emme luovuttaneet, vaan jatkoimme yrittämistä. Kulmala ja Padzik laittoivat virvelin takaisin taistelukuntoon ja olimme valmiita nappaamaan saaliimme, joka meiltä minuutti sitten lipesi kädestämme. Virveli annettiin Oinakselle ja hän sai heitettyä jäätävän pienistä hauiksistaan huolimatta virvelin juuri ja juuri takaisin samaan paikkaan. Muutaman kelan pyöräytyksen jälkeen huomasimme siellä olevan uuden hauen. Tällä kertaa tiesimme mitä odottaa ja olimme vamiita antamaan kaikkemme. Hauki kelattiin veneen viereen ja Kulmala nappasi sen epäröimättä. Kaikki alkoivat huutaa onnesta ja halailemaan toisiaan. Vihdoin oli jotain näytettävää palatessa. Saimme sen mitä halusimme, mutta nyt halusimme lisää. Hauki laitettiin ämpäriin odottamaan ja uistin pistettiin takaisin veteen. Heittelimme vielä jonkin aikaa ja kolmas hauki iski. Tämän kolmannen hauen kohtalo oli sama kuin ensimmäisen. Tämä menetys ei sattunut niin paljoa, koska meillä oli jo palkinto ämpärissä. Heitimme vielä kymmenen ”viimeistä” heittoa ja palasimme satamaan. Satamassa meillä oli valtava vastaanottokomitea vastassa ja ilojuhla alkoi heidän nähtyään saaliimme. Hauki pistettiin fileiksi jääkaappiin. Viimeisenä vastoinkäymisenä oli se, kun Kulmala heitti hauen pään noin kolmen metrin syvyyteen merenpohjalle ja sen jälkeen hän kuuli, että päätä olisi tarvittu biologian tutkimukseen. Tämän kuultuaan, hän laitto uimashortsit jalkaan, snorkkelin päähän ja lähti urhoollisesti sukeltamaan hauenpäätä takaisin pinnalle. Hän onnistui ja biologian opettajamme sai tutkimuksensa tehtyä ja hauen hampaat tuli laskettua. Kalareissumme oli menestys!

Aapo, Ossi, Micael ja Tymon

Maanantaina Kreivin saaressa

Källskärissä merilukion 2.miehistön kanssa.

Kiitos mukavista kommenteista! Tätä blogia kirjoitetaan lukijoille, mutta myös siksi, että Merilukion purjehdushistoria ja hauskat hetket tulisivat dokumentoitua. Monet mukana olleet ovat kertoneet palanneensa näihin kirjoituksiin myöhemmin. Pedagogisesti tärkeää on sanoittaa ja kerrata päivän aikana opittuja asioita niin purjehduksesta, luonnontieteistä kuin historiastakin. Blogin kirjoittaminen näissä olosuhteissa on välillä työlästä, siksi on aina mukavaa lukea kommentteja.

Maanantain tapahtumien päivitys on tulossa illemalla. Tapatumarikas päivä alkoi jo 05.00. Lähdimme Kreivin saarelta noin klo 17.30 suuntana Kasnäs. Moottorilla mennään, tuuli noin 11 m/s N.

Opettajat

 

 

 

Genaakkerilla Kökariin

Hieno keli, rauhallinen meri ja hyvä tuuli.

Sijaintimme tällä hetkellä on 59° 3’ 510N, 20° 27’ 422E. Navigoidessa sää on nyt oikein antoisa purjehdukselle ja saamme nauttia auringon paisteesta. Tuulta on 9 m/s NW ja lämpötila noin 15°astetta.  Seilaamme Föglön eteläpuolella ja kurssimme on kohti Kökaria. Havaitsimme lähellä olevat magneettiset häiriöt karttaplotterista. Nämä eivät kuitenkaan vaikuta meihin, koska ajamme GPS:n avulla tosisuunnan mukaan, eli tieto tulee satelliiteista. Vahtivuoromme alkoi leppoisasti, koska pojat olivat jo nostaneet purjeet (iso ja genaakkeri) ja pystyimme keskittymään pelkkään navigoimiseen ja ohjaamiseen. Vahtimme aikana maininki oli olematonta ja nautimme tasaisesti purjehduksesta hyvällä tuulella. Vauhtia mittariin tuli 7.4 solmua. Maisemana meille näyttäytyi pelkkä avomeri ja muutama pieni saari horisontissa. Lännessä Ruotsi, etelässä Puola. Nautimme koko porukan voimin kauniista purjehduspäivästä ulkona.

Prinsessat Lotta ja Erika

 

Mahtava peräsin ja pulleat purjeet

Opiskeltuamme sunnuntai-aamuna kolme tuntia merenkulun historiaa, opettajat palkitsivat meidät Ahvenanmaan pannukakulla.

Aamupalan syötyämme lähdimme tutustumaan Maarianhaminan merenkulkumuseoon ja museolaiva Pommerniin. Museossa saimme kuulla ahvenanmaalaisesta laivanvarustajasta Gustaf Eriksonista. Hänen purjelaivastonsa oli 1920-30-luvuilla maailman suurin ja siihen kuului myös maailman nopeimpia purjelaivoja, jotka pystyivät kilpailemaan aikansa höyrylaivojen kanssa vehnän rahtaamisessa Australiasta Eurooppaan. Erikson erottui ajastaan ostamalla purjelaivoja, koska sai niitä erittäin suopeaan hintaan, höyrylaivojen yleistyessä.

Eriksonin Herzogin Cecilie voitti neljästi Grain Race-kilpailun Australiasta Englantiin. Se ajoi kuitenkin karille vuonna 1936 Englannin edustalla Devonin rannikolla. Aluksesta onnistuttiin pelastamaan esineistöä ja kokonainen kapteenin salonki, joka on esillä museossa. Hänen hytissään oli suoraan sängyn yläpuolella kompassi ja sieltä meni putki kannelle, jonka kautta pystyi kommunikoimaan siellä olevien kanssa. Laivan kapteenilla Sven Eriksson oli hänen vaimonsa mukana tällä matkalla, jolla Herzogin Cecilie upposi. Kapteenien vaimot pääsivät usein matkalle mukaan, jos heillä ei ollut lapsia. Laivalla kirjoittamaton sääntö sallii naisten kulkea vain isomaston peräpuolella. Vanhan merimiesten uskomuksen mukaan nainen laivalla tuo huonoa onnea. Voi olla, että siinä on jotain perää.

Pommern oli yksi Eriksonin laivoista, jonka hänen lapsensa lahjoittivat merenkulunmuseolle vuonna 1952. Pommern on nelimastotakila ja sen miehistöön kuului 26 jäsentä. Pommernin museoimiseen oli laitettu aikaa, rahaa ja suunnittelutyötä paljon. Pommern oli täynnä asioita, joilla oltiin yritetty saada museovieraille kuvitelma, millaista on ollut olla töissä Pommernilla.

Aapo, Aatos ja Ossi

Hirvensalon liskokuninkaat