Teimme ensimmäisen vendan eli käännöksen Seilin saaren pohjoispuolella. Vendan aikana purjeet vaihtavat puolia. Lokin purjeilla ei tarvitse tehdä muuta kuin skuutata fokka (etupurje) toiselle puolelle venettä 😉 muut purjeet kääntyvät tällä tuulella itsestään.
Ansa vendan valmistelussa.
Ohitimme matkalla Seilin saaren, jonka pohjoispuolella sijaitsee Seilin Saaristomeren tutkimuslaitoksen automaattinen, telemetrialla varustettu profiloiva poiju (eli siis tietoa lähettävä tutkimuspoiju). Tutkimuslaitos on toiminut vuodesta 1964 asti. Itse meritutkimus on aloittanut toimintansa vuonna 1966. Seurannan tarkoitus on ollut alusta asti havaita meressä tapahtuvia hitaita globaaleja muutoksia, kuten lämpötilan ja suolaisuuden muutoksia. Tunnetuin seurannan kohde on kaikille tuttu meren rehevöityminen ja sen kehitys. Laite mittaa vesipatsaasta edelleen joka kymmenes päivä ympäri vuoden näytteen veden eri arvoista, mutta tietoa on saatavilla myös tunneittain.
S/Y Lokin lähtö klo 11.30 lähtö Manillan edestä. Lähtö onnistui moitteettomasti, ja sää on uskomaton. Tommi ”Chef” Blom oli ensimmäisenä ruorissa ja onnistui vuorollaan mallikkaasti. Kuin myös tähystäjä Aleksi ”Ali” Airola ja kartturi Justus ”El Capitano” Kaasinen onnistui varsin hienosti tehtävissään. Otimme viimeisen miehistön jäsenen kyytiin ASS:n rannasta Pikisaaresta, ja sitten NNE purjehdus 2020 alkoi virallisesti.
Arska möllötti taivaalla ja mittarissa vähän päälle 20 astetta. Tuuli puhalsi etelästä noin 5 metriä sekunnissa. Pysähdyimme hetkeksi ja mittasimme näkösyvyyden secchi-levyllä. Näkösyvyys oli Ruissalon kohdalla noin 60cm.
Tällä hetkellä seilaamme Airistolla kaikki purjeet ylhäällä. Ja arska möllöttää suuresti taivaalla edelleen. Vielä ei tiedetä mihin mennään, länttä kohti kuitenkin.
Lähdimme Pranglista torstaina klo 16 taas tiukkaan vastaiseen kohti Tallinnaa. Kryssimme 17 m/s tuulessa ja aallot tuntuivat aika suurehkoilta. Viimeisellä halssilla kohti Tallinnaa laitoimme kaikki purjeet ylös, purimme isopurjeen reivin ja saavuimme Old City Marinaan noin 7,5 solmun vauhtia, noin klo 20.30.
Itämeren keskiosassa sijaitsevia hapettomia pohja-alueita on sanottu Euroopan suurimmaksi autiomaaksi. Hapeton pohja syntyy, kun meren valuma-alueelta tulee liikaa ravinteita ja pintakerrosten levät runsastuvat. Ulkoisen kuormituksen seurauksena syntyy pitkällä aikavälillä sisäistä kuormitusta, kun kuollut levä painuu meren pohjaan, hajoaa ja ravinteet sitoutuvat merenpohjan yhdisteisiin. Kun hajoavaa materiaalia on liikaa, se kuluttaa kaiken hapen pohjalta. Happikatoalueilla pohjan sedimenteistä vapautuu taas fosforia takaisin veteen, uudelleen levien käytettäväksi. Tätä kutsutaan sisäiseksi kuormituksesksi.
Otimme purjehduksella vedestä pintanäytteitä ämpärillä ja mittasimme niistä suola-, happi- ja pH-pitoisuuksia. Suolapitoisuus nousi tultaessa Kotkasta Prangliin ja pH-arvo pysytteli saman suuruisena. Happipitoisuus vaihteli välillä 8 mg/l-7,25 mg/l. Yritimme kovassa aallokossa saada vesinäytteen limnoksella syvältä, 25 metristä. Kippari käänsi Lokin kohti tuulta (purjeet lepattamaan) ja pyrki moottorilla pysyttelemään paikallaan, jotta saisimme laskettua limnoksen. Merikapteenimme Julius, Konsta ja Brander laskivat limnoksen alas tärisevällä ja liukkaalla kannella, saaden suhteellisen onnistuneesti syvää vettä, haastavissa olosuhteissa. Vesi oli kahdeksan asteista, eli selvästi pintavettä viileämpää, mikä voisi kertoa sen olevan syvemmistä vesikerroksista. Toistaalta kumpuaminen on aikaan saanut viileämmät päällysvedet tässä elokuun aikana Suomenlahdella. Suolapitoisuus oli 3.6 promillea (suolaisinta koko matkan aikana). Happipitoisuus oli 8.3 mg/l. Meidän laitteillamme emme päässeet tarpeeksi syvälle saadaksemme dataa pohjan läheisistä hapettomista vesistä, koska veden syvyys oli näytteenottoalueella noin 60 m. Näissä olosuhteissa virhemahdollisuus on aina myös se, että laite ei mennyt suoraan alaspäin, vaan laskeutui veteen viistosti, jolloin syvyys on pienempi, mitä sen luullaan olevan. Meidän tulostemme perusteella voidaan siis ainoastaan todeta se, että pintavedet ovat Suomenlahdella hyvin hapekkaita ja että, suolapitoisuus nousee tultaessa kohti länttä.
Keskiviikkona 14.8 purjehdimme yli Suomenlahden Porvoosta Pranglin saarelle Viroon. Matka kesti aika tasan tarkkaan kymmenen tuntia, eli olimme perillä varttia yli yhdeksän illalla. Tuulen nopeus oli purjehduksen aikana keskimäärin 12-14m/s ja aallon korkeus alle kaksi metriä (yksittäinen korkein mitattu aalto oli kapteenin mukaan 2,2, m).
Porvoosta lähtiessä sää oli todella kaunis loppukesän päivä, pilvien lomasta paistava aurinko lämmitti mukavasti. Pysähdyimme vähän aikaa lähdön jälkeen ottamaan pintavesi- ja pohjanäytteen Skallerholmarna-nimisen saaren edustalta, venettä sivulle painavan tuulen takia se oli tosin hankalaa. Pohjanäytettä emme edes saaneet saaren syvästä ja kallioisesta rannasta.
Näytteenottoyritysten jälkeen poistuimme saariston suojasta ja suuntasimme avomerelle. Tuulet eivät olleet meille kovin suotuisia, joten jouduimme kryssimään koko matkan. Sillä tarkoitetaan laajan siksak-kuvion purjehtimista vastatuuleen. Rajut aallot keinuttivat Lokkia niin, että puolet miehistön jäsenistä oli merisairaana. Hyvinvoiville riittikin sen jälkeen paljon tekemistä, eikä pitkä matka-aika tuntunut puuduttavalta. Rantauduimme illalla Prangliin ja pääsimme viihtyisään saunaan avolava -maasturin kyydissä.
Milja, Matilda ja Julia
Merikapteeni Julius valaisi kurssilaisia ennen lähtöä Suomenlahden vilkkaasta liikenteestä, navigoinnista ja reittijakojärjestelmästä.
Viron historian aikana valta on vaihtunut usein. Tanskalaiset, Baltiansaksalainen ritarikunta, Ruotsi ja Venäjä ovat kukin vuorollaan pitäneet Viron aluetta hallussaan. Suuren pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Venäjän keisarikunnalle ja pysyi osana sitä vuoteen 1917 asti. I maailmansodan lopussa Venäjä antautui Saksalle ja sen myötä Virosta tulisi osa Saksan nukkevaltiota ja lopulta vuonna 1918 Virosta tuli itsenäinen. Toisen maailmansodan seurauksena Neuvostoliitto miehitti Viron ja siitä tuli osa Neuvostoliittoa Neuvosto-Eesti. Vuonna 1991 Viro sai itsenäisyytensä takaisin.
Keskiviikkona tutustuimme Tallinnan edustalla olevaan Pranglin saareen ja Viron historiaan. Ajelimme ympäri saarta vanhalla neuvostoliittolaisella armeijan kuorma-autolla Gaz-66:lla. Kuskimme oli entinen rallikuski. Pysähdyimme metsässä paikalla, josta maasta tulevasta putkesta purkautuu maakaasua. Näimme vanhan maakaasuputken pään. Putken päästä pääsevän kaasun sai sytytettyä tuleen ja paikalla olikin grillipaikka. Maakaasua syntyy syvällä maan sisällä (samankaltaisissa olosuhteissa kuin öljy), josta sitä porataan ja otetaan sitä kautta hyötykäyttöön. Pranglissa kuitenkin maakaasua on niin lähellä pintaa, että sitä pulppuaa pelloilta ja merestä. Pranglissa tätä maakaasua ei juurikaan hyödynnetä.
Eestirandin muistomerkillä kuulimme, miten Saksalaiset lentokoneet upottivat aluksen toisen maailmansodan aikana. Aluksessa oli yli 3000 matkustajaa. Aluksen kapteeni oli Boris Nelke, joka vastoin Neuvostoliiton käskyjä ohjasi aluksen kohti Pranglia. Tämän teon avulla hän onnistui pelastamaan 2700 värvättyä virolaista. Puhuimme paikalla myös Estonian onnettomuudesta ja pidimme puolen minuutin hiljaisen hetken.
Viereisellä rannalla Brander selitti meille rannan muodoista ja dyynien muodostumisesta, jonka jälkeen hän lähetti meidät tutkimaan rannan lajistoa, eläimistöä ja jääkauden muodostumia. Hetken tutkimuksen jälkeen jatkoimme matkaa suurelle siirtolohkareelle. Geologit ovat päätelleet, että siirtolohkare on kulkeutunut Suomesta Veiksel -jääkaudella, jäätikön mukana Ukrainaan asti ja takaisin Viron rannikolle, ja jäänyt Pranglin saarelle, jossa se sijaitsee siis tällä hetkellä keskellä mäntymetsää, hiekka-alueella. Lyhyen esittelyn jälkeen muutama oppilas kiipesi kivelle.
Matka jatkui läpi pehmeiden rantadyynien ja jäimme melkein jumiin hiekkaiseen maastoon. Sen jälkeen kuskimme valitsi tien joka kulki noin 40 cm syvyisen merenlahden läpi. Hyvin hauskan matkan jälkeen pysähdyimme pienelle valkoiselle kirkolle. Oppilaat tutkisimme paikallista hautausmaata ja kuulimme Viron uskontojen historiasta. Viron pakanalliset uskonnot murskattiin, ei niin tunnetuissa Baltian ristiretkissä ja levitti alueelle katolisen uskonnon. Uskonpuhdistuksessa Viro kantauskonto vaihtuisi protestanttiseksi ja Venäjän vallan alla ortodoksinen uskonto oli ottamassa otetta alueesta. Neuvostoliitossa uskonnot kiellettiin, joka johti enemmistö kansan uskonnottomuuteen.
Lopulta palasimme Lokkiin ja rentouduimme ennen viimeistä purjehdustamme. Kaiken kaikkiaan Prangli ja sen historia molemmat ovat erittäin hienoja ja kiinnostavia ja olisi hienoa palata sinne uudestaan.
Vierailimme maanantaina Kotkassa sijaitsevassa merikeskus Vellamossa. Vellamossa sijaitsevat Suomen merimuseon, Kymenlaakson museon, Merivartiomuseon ja Tietokeskuksen toimitilat.
Museokierroksella näimme monia mielenkiintoisia esineitä ja kuulimme niihin liittyviä tarinoita.
Yksi niistä oli Finlandia-laivan pienoismalli. Alus oli aikanaan Ruotsin Itä-Intian kauppakompanian käytössä. Aluksella oli myös suomalaisia merimiehiä. Suomalaisiin liittyi monia myyttejä merimiesten keskuudessa. Tuulinoidat olivat laivassa olevia suomalaisia, joiden uskottiin tuovan laivaan huonoa tuulionnea. Joissain tapauksissa suomalaisia katosi salaperäisesti laivasta. Tuulinoituutta hyödyntäen jotkut suomalaiset alkoivat myydä tuulta. Suurissa satamakakaupungissä he möivät tuulisolmuja. Ne olivat köysiä köysiä, jossa oli kolme solmua. Kun solmut solmut avasi laivalla tuuli nousi. Yksi solmu oli kevyttä tuulta, toinen solmu oli navakaa tuulta ja kolmannen solmun avaaminen tarkoitti hirmumyrskyä. Tuulinoitia yritettiin karkoittaa erilaisilla ”tuuliloitsuilla.”
Näimme museossa Vellamoa varten rakennetun s/s Arcturuksen laivamallin. S/s Arcturus oli vuonna 1898 Skotlannissa valmistettu matkustaja-alus, jolla on ollut merkittävä rooli Suomen historian käännekohdista. Moni suomalainen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan laivan kyydissä. Alus liikennöi Suomesta Tanskan salmien kautta Englannin Hulliin, josta siirtolaisten matka jatkui valtamerilaivoilla Amerikkaan. Sisällissodan alkaessa vuonna 1918 täpötäyisi laiva kuljetti jääkärit Suomeen Vaasaan. Jatkosodan aikana moni suomalainen lapsi lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Vaikka aluksessa kuljetettiinkin matkustajia, se toimi pääasiassa rahtilaivana, jolla kuljetettiin muun muassa voita Englantiin.
Joulukuussa 1930 Arcturus törmäsi sumussa saman yhtiön matkustaja-aluksen, Oberonin kylkeen. Kohtalokkaan törmäyksen johdosta Oberon upposi Tanskan salmissa vieden 43 henkeä. Alusten kapteeneina toimivat veljekset, joilla oli tapana ajaa alukset lähelle toisiaan kohdatessaan, mutta onnettomuusraportissa tällaista ei kuitenkaan mainittu. Kulkee kuitenkin huhu, että veljekset olisivat toimineet vanhojen tapojensa mukaisesti ja ajaneet lähelle toisiaan, mutta sumu olisi kuitenkin yllättänyt ja toinen veljeksistä olisi ohjannut s/s Arcturuksen kohti Oberonin kylkeä. Tämän seurauksen s/s Oberonin kapteenin 5- vuotias tytär kuoli hypotermiaan ja myös hänen vaimonsa menehtyi onnettomuudessa.
Oberonin kyydissä oli turmamatkalla suuri lasti Valion voita, joka oli matkalla Suomesta Englantiin. Valio oli perustettu 1905 voinvientiyhtiöksi edistämään voin vientiä ja laatua. Tanskassa tapahtuneen törmäyksen johdosta voi vajosi meren pohjaan laivan mukana. Voin arvo kuitenkin nousi maailmanlaajuisesti, joten hylyssä oleva lasti päätettiin nostaa ylös. Tuote oli säilynyt lähes virheettömänä A.I. Virtasen keksimän voinsuolausmenetelmän ansiosta. A.I.Virtanen sai vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinnon AIV-rehun kehittämisestä.
Meidän purjehduspätkämme ei sujunut ongelmitta. Navigaattorit jättivät yhden viitan huomioimatta, joka johti siihen, että kippari joutui puuttumaan navigointiimme. Tilanne kuitenkin saatiin hallintaan, ja siitä eteenpäin navigaattorit ovat olleet tarkempia.
Väylä oli kyllä todella haastava, joten virhe on ymmärrettävissä. Kokemus oli kuitenkin opettavainen, koska saimme taas hieman lisää oppia merenkulusta.
Tällä hetkellä kello on 21:17 ja olemme matkalla Långholmiin, Porvoon edustalle, jossa aiomme yöpyä.
Kotkan venesatamassa sijaitsevassa Maretarium-akvaariossa on lähes kaikki Itämeren alueella elävät kalalajit. Saimme mahdollisuuden (lippujen suolaisesta hinnasta huolimatta) tutustua kyseiseen akvaarioon maanantai-iltapäivällä vapaasti kierrellen.
Päällepäin Maretariumista ei arvaisi, kuinka runsaaseen ja monipuoliseen lajistoon sen sisällä pääsee tutustumaan. Monet sen kalalajeista ovat sellaisia, joista asiaan tarkemmin perehtymätön ei ole koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi peilikarpit, joita käytetään merenalaisessa maisemanhoidossa ja puistolammissa, ja siperiansampi, jonka kannat ovat lähes kadonneet Itämerestä sen pyynnin takia (kaviaarin). Altaiden vieressä olevat pienet infotekstit kertoivat muun muassa, että ahvenet voivat elää jopa 30 -vuotiaiksi ja vanhimmat nahkiaiset ovat syntyneet vuonna 1976, joten ne ovat yhtä vanhoja kuin meidät vanhemmat.
Altaat on suunniteltu muistuttamaan mahdollisimman tarkasti luonnonvesistöjä aina sisustusta ja veden pH-arvoa myöten. Muitakin veden laadun mittareita täytyy tarkkailla jatkuvasti, sillä jo esimerkiksi puolen promillen muutos veden suolapitoisuudessa saattaa olla kohtalokas joillekin lajeille. Altaiden vesi otetaan suoraan Itämerestä ja se käsitellään vain UV-valolla, joka tappaa bakteerit ja hiekkasuodatuksella, joka estää suurempien partikkeleiden pääsyn altaisiin.
C. Ala-Nissilä pakkaamassa purjeita, kuva:Väinö Leimu
Merilukio on vakiinnuttanut asemansa turkulaisten lukioiden joukossa ja täyttää tänä syksynä 10 vuotta. Vuosien työnteko ja määrätietoinen kehittämistyö näkyy myös merellä: juhlapurjehdus Shetlannin saarille Stadstraad Lehmkuhlilla onnistui hienosti. Tänä vuonna oli luontevaa opiskella purjehduksen ohella mm. Skandien ja vuonojen syntyä, kelppien rakennetta sekä viikinkien elämää ja reittejä. Retkemme suuntautui viikinkien jäljillä idästä länteen, Pohjanmeren rannalle Bergeniin ja Shetlannin saarille.
Erilaiset oppimisympäristöt ja ilmiöpohjainen oppiminen ovat olleet aina osa merilukion toimintaa. Teemme paljon töitä ulkona, merellä ja verkossa. Tänä vuonna mukana purjehduksella olivat meribiologi Heidi Arponen ja Seilin Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkija Katja Mäkinen. Saimme hyviä pop-up luentoja Pohjanmeren ekologiasta ja lajistosta sekä eläviä näytteitä laivan kurssisaliin. Forum Marinumin tutkijat Maija Joro, Hanna Niittymäki ja Pauli Kivistö tutustuivat käytännössä elämään vanhalla purjelaivalla ja pitivät alustuksen historiallisista purjelaivoista.
Merilukion juhlapurjehdukselle osallistui tänä vuonna 15 Aboa Maren ja Novian opiskelijaa ja henkilökuntaa. Tulevat merikapteenit saivat mm. mahdollisuuden tutustua purjelaivan navigointi-ja radiojärjestelmiin. Merilukio on tehnyt aiemminkin hyvää yhteistyötä Åboa Maren kanssa ja saanut käyttää esimerkiksi koulun laivasimulaattoreita. Tämä yhteistyö jatkuu tulevaisuudessa STEAMin puitteissa.
Merivoimat osallistui juhlapurjehdukselle lähettämällä mukaan kadetit Juuso Talvion ja Jyri Viljakaisen merisotakoulusta. Yhteistyö osoittautui erinomaiseksi ja motivoituneet sekä loistavan asenteen omaavat kadetit auttoivat merilukiolaisia turvavaljaiden pukemisessa, ohjeistuksessa ja toimivat hyvinä esimerkkinä lukiolaisille. Toivottavasti yhteistyömme Merisotakoulun kanssa jatkuu myös tulevaisuudessa.
Olemme kehittäneet koululaivapurjehduksia vuodesta 2010 alkaen ja sen koko historia on luettavissa tästä blogista. Tällä ainutlaatuisella matkalla oli mukana 43 nykyistä merilukiolaista ja 20 merilukiosta kirjoittanutta vanhaa opiskelijaa; vähintään jokaiselta vuosikurssilta yksi edustaja. Olemme opettajina ylpeitä niin nykyisistä kuin vanhoista opiskelijoista. He tekivät myös positiivisen vaikutuksen Lehmkuhlin kapteeniin ja miehistöön. Kipparin mukaan opiskelijamme suoriutuivat ennätysajassa purjeiden laskuista ja pakkauksista. Oli myös ilo nähdä miten entiset opiskelijamme ovat pärjänneet elämässään ja osa heistä on hakeutunutkin merellisille aloille.
Merilukio on osa Turun kaupungin kärkihanketta, STEAMiä, jossa edistetään ja kehitetään luonnontieteiden ja tekniikan alojen vetovoimaa Turun alueella. Me näemme työssämme, miten kiinnostus ja innostus syttyvät kentällä ja merellä, oikeita töitä tehdessä, alan asiantuntijoiden ja osaajien parissa. Merilukion seuraava 10-vuotiskausi tähyää jo kauemmas, maailman valtamerille UN Ocean Science 2021-2023 ja Agenda 2030 teemojen parissa.
Haluamme kiittää kaikkia mukana olleita ja omaa miehistöämme Jukka Eloa ja Valtteri Itärantaa sekä Vesman liikennettä ja Jani Jukolaa turvallisesta matkasta Turusta Bergeniin ja takaisin.
We want to warmly thank Captain Seidl and his crew for unforgettable sailing in The Nort Sea. We saw whales, shark, oil platforms in the night, cliffed coastline in Shetland, sunrise in the fjords, halo in the moonlight. We learnt a lot about the sails, rigging and the importance of everyone doing their own job to make the ship sail. Each of one is important and needed.
Navigare necesse est!
Christiane Ala-Nissilä Nina Brander
Merilukion koordinaattori STEAM-koordinaattori
Historian ja yhteiskuntaopin lehtori Biologian ja maantieteen lehtori
MERILUKION JUHLAPURJEHDUSTA OVAT TUKENEET
Aboa Mare/Novia
Forum Marinum
Merenkulun säätiö
Meriliitto
Merivoimat
Pohjola Norden
TSYKin kannatusyhdistys ry
Turun kaupunki
Turun yliopisto/Saaristomeren tutkimuslaitos
Varustamosäätiö
Nina Brander rikissä, kuva: Väinö LeimuOpiskelijat avaamassa upper top sailiä
