Huipulla tuulee

Maanantaiaamu alkoi viikonpäivälle tyypillisissä tunnelmissa, kun heräsimme sumuiseen maisemaan. Lisäksi aamun kaksi tärkeintä operaatiota oli septin tyhjennys, sekä polttoaineen tankkaaminen. Lopputuloksena kuitenkin molemmat tehtävät jäivät suorittamatta, kun paikallinen teknologia ei kohdannut aivan täysin aluksen tai miehistön tarpeita (myös aivokapasiteettia). Olihan sitä käsipumppua hauskaa rykiä edestakaisin aamutuimaan, vaikka lähinnä ilma (ja sen paha haju) liikkui pumpussa. Tulipahan testattua.

Saatuamme köydet kiinni laituriin, ei ollut vaikeaa arvata, että olimme perillä. Metsien takaa nousi satojen metrien edestä kallioita ja suomalaisten silmissä ”vuoria”. Viimeisetkin rippeet miehistöstä raahautuivat kannelle, sillä lehtoreilla oli suuri hoppu päästä valloittamaan edessä seisova vuori. He varmistivat, että jokainen otti mukaansa banaanin ja omenan sillä nyt ei menty leikkimään… Purjeveneen ja laiturin välinen pudotus oli ensimmäinen haaste, jonka kaikki selätti ketterällä aerobisella liikkeellä, toki osa pienellä avunannolla. Kävelimme reippaalla tahdilla kohti kohdettamme, eli Skulebergetiä. Tutustuimme tiedekeskus Naturumiin, jonka sisällä oli näyttely Ruotsin Höga Kustenista, joka on yksi maailmanperintökohteista. Näyttely esitteli jääkauden jättämiä jälkiä, sekä edelleen maastoissamme tapahtuvia muutoksia. Meitä oli siunattu ilmaisella ohjatulla kierroksella, jossa energinen ruotsalainen esitteli meille näyttelyn englanniksi. Aihe ei ollut meille uutta, mutta uusi näkökulma, ja kieli, opettivat paljon uusia asioita. Esimerkiksi sen, miksi Veiksel-jääkausi näkyy Suomen maastossa Ruotsiin verrattuna paljon ”näkyvämpinä” muutoksina. Maankohoaminen näkyy Ruotsissa esim. korkeuden kasvuna, kun Suomessa kohoamista voi verrata merestä nousevaan pannukakkuun. Samalla kun ruotsalaisten ”vuorten” huiput kasvavat, niin Suomen pinta-ala lisääntyy länsirannikolla jopa 8 mm nopeudella vuodessa.

Näyttelyn jälkeen oli aika nostaa katse kohti taivasta, eli huippua. Merilinjalaisille ominaista oli tietenkin vaikeimman reitin valitseminen, ja sinne lähdettiin tarmokkailla askelilla. Ensimmäisten kivenlohkareiden välillä taiteilu toi esiin epätoivoisia ajatuksia, kunnes huomasimme aluksemme förstin Jukan kiitävän ohitsemme. Ja johan lähti ketju vetämään. Vauhti kiihtyi ja pohkeet kramppasivat. Läähätystä kuului oikealta ja vasemmalta, kun rappuset jyrkkenivät ja turvana roikuttiin puun oksista. Aurinko paistoi niskaan 25 astetta, kun Aleksanterin kangaskassista jaettiin vuorella Jeesuksen leivän lailla koko köörille kirkasta juotavaa, eli vettä. Maasto oli erittäin haastavaa, joten katse pysyi tiukasti maassa. Levähdystasanteella tajusimme kääntyä, ja taaksemme oli auennut näkymäksi merta ja maata, korkeaa ja syvää panoraaman lailla. Se motivoi jatkamaan vieläkin ylöspäin, kunnes saavutimme korkeimman kohdan, jossa Ruotsin lippu liehui. Ideana oli vaihtaa siihen Lokin Suomen lippu, mutta se unohtui. Hikiset ja tukka pystyssä olevat opiskelijat söivät huipulla olevan ravintolan lohilautaset ja vohvelit ja jatkoivat maaston tutkimista. Kuvaustiimi Lennu ja Joonatan raahasivat dronen ja salkun vuorelle, joten nyt sillä päästiin kuvailemaan. Pojilta lähti kuumuudesta paidat (instagram @melugram). Meillä oli tiukka aikataulu, joten matka jatkui takaisin alaspäin. Eräs henkilö johdatti meidät alas, sitten ylös, sitten vielä vähän alas, jolloin pääsimme vihdoin oikealle reitille… Paniikissa puoliksi juoksimme kallion reunaa pitkin alas, koska opettajien aikataulusta oli pidettävä kiinni. 15 min myöhässä hengästyneenä hyppäsimme veneeseen, kunnes huomasimme Ala-Nissilän ja Branderin olevan poissa. Ensin etsimme pelastushelikopteria taivaalta, kunnes hetken ajan kuluttua ”Hannu ja Kerttu” saapuivat iloisesti takaisin veneelle. Eikun käydet irti ja matka jatkuu. Nyt kohti Häggvikeniä.

Paras A-ryhmä Venni, Joonatan ja Aleksanteri