22.8.19. Isokari
Tutustuimme aamupäivän Isokarin majakkasaareen. Sen sijainti avomeren reunalla Selkämerellä, Pohjanlahdella on luonut edellytykset ainutlaatuiselle luonnolle, elinkeinoille ja kulttuurille meren ehdoilla. Isokarissa merkittävä elinkeino on luotsaus ja sen ympärille muodostunut yhteisöelämä.
Isokari on perinteikäs luotsiasemasaari, jonka merkitys kasvoi suuresti 1800-luvulla Venäjän keisarikunnan alaisuudessa. Ruotsin valtakauden päättyessä Suomen sodan seurauksena 1809, uusi vallanpitäjä Venäjä ei voinut enää käyttää Ruotsin vallan aikaisia väyliä. Keisarin käskystä saaristoon viitoitettiin uusia väyliä taloudellisen vakauden ja rahtikuljetuksien turvaamiseksi. Isokarin majakka pystytettiin varoittamaan mm puutavaraa kuljettavia aluksia. Majakka valmistui 1833 venäläisvankien voimin kahdessa vuodessa. Majakkaan kuitenkin sytytettiin valo vasta viiden vuoden jälkeen muun väylän valmistuttua. Rakennustyömaa vaati arviolta miljoona tiiltä ja osa vajosi merenpohjaan kuljetuksen aikana rankan sään vuoksi. Majakan hirret tuotiin jäitä pitkin hevosvoimin ja veistettiin vasta saarella viimeiseen muotoon.
Majakkarakennuksen korkeus on 35 m, mutta valon korkeus merenpinnasta on 49,4 m ja kantama 19 mpk eli 35 km. Valo kytkeytyy automaattisesti hämäräkytkimellä päälle. Valojärjestelmä on Sautter, Lemonnier & Co vuodelta 1872. 500 W sähkövalo varoittaa aluksia. Ennen generaattorin saamista vuonna 1952 valo paloi milloin milläkin: lanttu- ja hamppuöljyllä, pirtulla, glyserolilla, petrolilla sekä asetyleenillä. Ensimmäiset polttoaineet saivat lasit nokisiksi ja majakka saikin pirtulastin puhdistukseen ja polttoaineeksi. Pirtu ei kuitenkaan päätynyt poltettavaksi , mutta seuraavan lastin ollessa glyserolia valo paloi taas kirkkaana.
Luotsien apuna toimi 1800-luvulla oma jälkikasvu, joka tähysti laivoja palkkion toivossa. Lapsien tähystäessä pääsi itse lepäilemään. Väylämerkkien valmistus ja ylläpito oli luotsien vastuulla. Ulkosaaristoissa pitää aina olla valppaana sillä usein muuttuvat olosuhteet saattavat johtaa jopa kuukauden mittaiseen eristykseen. Majan valmistumisen jälkeen luotsaajien ja majakanvartijoiden välillä oli ammattikateutta majakanvartijoiden paremman palkan vuoksi. Luotsaajien työhön sisältyi hengenvaara jopa päivittäin, kun taas majakanvartijoilla ei ollut vastaavaa uhkaa. Luotsit halusivat vähintäänkin saman palkan työstään.
Suomen itsenäistymisen jälkeen majakkasaari on ollut rannikkotykistön käytössä jolloin saaren ainut tietä muistuttava leveämpi polku on raivattu. Puolustusvoimat luopui 90-luvulla käyttöoikeudestaan saareen; samassa yhteydessä suunniteltiin kansallispuistoa.
Toisen maailmansodan aikana majakka toimi laivojen lisäksi liian selkeänä maamerkkinä venäläisille pommikoneille joten rannikon kaupunkien turvallisuuden takaamiseksi se aiottiin räjäyttää. Majakan tyveen asetettiin neljään kohtaan 160 kg dynamiittia valmiina odottamaan viimeistä käskyä. Majakan räjäyttämisestä kuitenkin luovuttiin, sillä majakan räjäyttäminen olisi myös jättänyt talvella selkeän maamerkin venäläisille. Isokarin majakka säätyi vahingoittumattomana sodista toisin kuin esimerkiksi Glosholmin majakka.
Luotsaustoiminta on muuttunut saarella talonpoikaispurjehduksesta suurten rahtilaivojen luotsaamiseen. Nykyisellään Isokarilla ei ole enää kuin tukiasema, mutta luotsiaseman kulta-aika oli 1960–1990 luvuilla. Saarella oli parhaimmillaan 14 luotsia ja 8 kutterikuskia. Uusi luotsiasema rakennettiin19 60-luvulla. Vanhat luotsisuvut omistavat vieläkin pääosan kiinteistöistä Metsähallituksen ohella, mutta vakituista asutusta saarella ei enää ole. Saarella asui 1800-luvulla vielä vakituisesti 40 ihmistä ja viimeinen vakituinen asukas oli kuuleman mukaan vanha majakkamestari 1990-luvulle asti.
Isokarin majakan valo ohjasi eilistä yöpurjehdustamme useiden tuntien ajan.
Linda, Emil ja Lassi
