RETKI NÄKKÄLÄN JA PÖYRISJÄRVEN SAAMELAISKYLIIN
Maanantai aamuna heräsimme toistamiseen mökeiltämme ja lähdimme auto pakattuna kohti Näkkälän kylää. Siellä meitä odotti oppaamme Samuli Näkkälä, jonka kanssa lähdimme kiertelemään kaunista Pöyrisjärven erämaa-aluetta. Saimme päällemme isot ja paksut haalarit, kunnon kengät ja kaikki muutkin retkeilyyn vaadittavat vetimet. Ratsunamme toimi järkyttävän suuri moottorikelkka, joka veti perässään rekeä, jossa istuimme mukavasti taljojen pehmustamana.
Tundramaisemat vilisivät joka puolella ympärillämme ja moottorikelkka viiletti lumihankien läpi 40km/h nopeudella. Kamerat olivat valmiina päivän koitokseen ja materiaalia alettiin kuvaamaan heti.
Matkaa ei oltu ehditty taittaa kuin muutama kilometri, kun moottorikelkan kuskimme Samuli pysähtyi ja kysyi meiltä: ’Halusiko joku ajaa tätä moottorikelkkaa’. Olin ihaillut jo monta päivää moottorikelkkojen mahtia ja nopeutta, ja kaipasin itse kelkalla ajelua paljon. Tiesinkin silloin, että mahdollisuuteni olisi nyt tai ei koskaan ja hyppäsin pois reen kyydistä ja tartuin kiinni ohjaustankoon. Kelkka oli monta kertaa suurempi, mihin olin tottunut ja ajaminen vaati hieman totuttelua. Lopulta se tuli kuitenkin kuin selkärangasta ja viiletin menemään onneni kukkuloilla. Ajoinkin lopulta Pöyrisjärvelle asti ja saavuimme oppaamme omistamalle erämajalle. Kylä on olemassa lähinnä poronhoitoa varten ja kylä on asutettu talvisinkin. Tänä päivänä poromiehet ajavat poroja modernisti moottorikelkalla ja ovat kylässä viikon verran vuorotellen muiden poromiesten kanssa.
Mökillä paistoimme makkarat ja söimme vähän evästä, kunnes kaunis aamu muuttui vieläkin kauniimmaksi aurinkoiseksi päiväksi. Kaikki ryntäsivät kameroineen ulos tundran valkeuteen. Vaikka lunta oli melkein yli kaksi metriä, aurinkoisella terassilla lämpö nousi jopa kymmeneen lämpöasteeseen.
Paikan seesteisyys ja yksinäisyys sai minut ajattelemaan elämääni kaupungissa. Kokoajan pitää tehdä kaikkea ja kiire joka paikkaan. Jos ei tee mitään on pakko ainakin keksiä jotakin tekemistä. Täällä tunnelma on kuitenkin ihan erilainen. Vaikka tehtävää riittää, ei se kuitenkaan ole yhtä hektistä ja stressaavaa, kuin kaupungissa. Kaikkialla on hiljaista, kännykän internet ei toimi, kukaan ei voi tavoittaa minua.
Kävimme myös Näkkälän seidalla, eli eräällä saamelaisten pyhistä kivistä. Sinne on tuotu uhrilahjoja, kuten rahaa, luonnonjumalille useiden sukupolvien ajan. Sitä on pidetty hyvänä voitelemalla sitä kalan ja poron rasvalla ja sen juurelta maan alta on löytynyt niin poron kuin karhunkin luita.
Kokemus oli uskomaton. Sanoin sitä on vaikea kuvata, se pitää tuntea.
Iida Saarivuori
KOHTI KAUTOKEINOA
Näkkälän kuvausretken jälkeen jatkoimme maanantai iltapäivänä kohti pohjoista. Norjan rajan ohitimme eivätkä maisemat ratkaisevasti muuttuneet. Ne olivat kuitenkin henkeäsalpaavat vaivaiskoivuineen, paljaslakisine tuntureineen ja maisemaa halkovine porotokkineen. Uusi majapaikkamme oli suloinen mökki Kautokeinossa, joka osoittautui paljon kuvitelmiamme laajemmaksi kaupungiksi. Kautokeinoa halkoo joki kuten Turkuakin, mutta muuten ei se kauempana kotipaikastamme voisi olla. Molemmin puolin jokea kohoavat korkeat tunturit, joiden rinteille ”saamelaisten pääkaupunki” levittyy.
Ensimmäiseksi vierailimme nopeasti Beaivvàs- nimisen Saamelaisen kansallisteatterin yhteydessä olevassa kirjastossa, jonka arkkituuri oli tyyliltään modernia. Kuten monet muutkin Kautakeinon suuret rakennukset, joiden olettaisi olevan betonisia, olikin puusta valmistettu. Kirjastosta saimme lainaksi Kautakeinon kapina- elokuvan, jonka illalla katsoimme.
Pääkohteemme Kautakeinossa maanantaina oli Juhl’s Silver Gallery, joka oli myös upeudessaan hyvin yllättävä. Vaikka meille oli kerrottu sen kattojen muistuttavan kiinalaista- tyyliä, oli rakennuksen poikkeuksellinen julkisivu unohtumaton näky, kun lähestyimme sitä ylhäältä rinteestä. Sisäänkäynti on talvisaikaan pajan kautta, joten näimme heti pienen vilauksen siitä, miten korut valmistetaan. Tapasimme pajassa myös ihanan ystävällisen, lahjakkaan ja avuliaan suomalaisen Juhl’silla jo yli kymmenen vuotta työskennelleen sepän _____. Hän suostui esittelemään meille pajan valmistamia saamelaiskoruja, joista olimme tietenkin erityisen kiinnostuneita.
Opimme valtavasti uutta kaikesta saamelasiin koruihin liittyvästä, ja niin on ollut heidänkin opittava, sillä jo pajan perustajat Frank ja Regina Juhl ovat molemmat kotoisin ”etelästä”. Saamelaisten koruja ovat lähes kautta aikojen valmistaneet ulkopuoliset, sillä saamelaiset eivät ole tietenkään liikkuvan elämäntapansa takia pystyneet metallintyöstövälineitä mukanaan kuljettamaan. Porojen taakka on aina ollut pakko pitää mahdollisimman kevyenä, mistä saimme Näkkälästä palatessamme nähdä omin silmin esimerkin, kun nuoren poron koulutusta seuratessamme huomasimme kuinka nopeasti se väsyi.
Juhl’s Galleriassa valmistetaan perinteisten luukorujen esimerkin mukaan hopeasta saamelaiskoruja. Yksi toistuva malli oli komsiopallo, joita usein lahjoitetaan lapsille jo kasteen yhteidessä. Uskomusten mukaan hopea torjuu pahoja voimia ja estää maahisia ottamasta lasta vaihdokkaaksi. Ne laitetaan monesti roikkumaan komsioon, joka on koppamainen nukkumapaikka lapselle. Komsiopallojen käyttö jatkuu koruperinteestä nykyaikaan esim. vyön päästä roikkuen tai vaikka korvakoruina. Risku taas on upea pyöreä koru, jota vaikkapa rintaneulana pidetään. Siinä roikkuvat laukkaset pitävät pientä helinää ylläpidettäessä, mihin saamelaiset ovat jo pitkään olleet kuulemamme mukaan ihastuneita. Neulakota taas on vyöstä roikkuva, elintärkeää neulaa säilyttävä kodanmuotoinen käytännöllinen koru.
Koruissa näkyi M- ja A- kirjaimia viittauksina Mariaan ja Ave Mariaan. Muita huomaamiamme symboleita olivat erilaiset eläimet kuten poro ja lintu kehässä. Kehät toistuivat muutenkin jatkuvasti ja ne ovat ikivanhoja aurinkokehä- nimisiä muotoja, joista näkyi tässäkin Galleriassa valtava määrä variaatiota. Erityisesti nämä saamelaiset korut ja niiden symboliikka ja perinteisyys inspiroi minua omassa kollaasityössäni.
Tämä oli kuitenkin Galleriasta vain ensimmäinen huone. Maagisesti huone huoneelta talo paljasti uusia maailmoja, kun jatkoimme ensimmäisen saamelaisia perinnekoruja esitelleen huoneen jälkeen toiseen huoneeseen, jossa pajan perustajapariskunnan suunnittelemia koruja saattoi katsella. Jokainen huone oli myös rakennettu laajennuksena vuosikymmenten välein. Astellessamme eteenpäin kohtasimme uskomattoman arabimaailman, joka kertoo pariskunnan Afganistanin matkasta, joka yhdisti alkuperäisten kulttuurien samankaltaisuutta. Tapasimme myös keskeneräistä mosaiikki- kollasiseinää työstävän Regina Julh’sin, joka oli aivan sympaattinen ja seurallinen persoona, kuten voi odottaakin tällaisen kulttuurien sekoituksen luojasta. Minulle tämä vierailu oli ehkä kaiken kaikkineen matkan tähänastinen kohokohta, josta poiki meille jopa kesätyötarjoustakin.
Ella Töyrylä
