RETKI NÄKKÄLÄN JA PÖYRISJÄRVEN SAAMELAISKYLIIN

Maanantai aamuna heräsimme toistamiseen mökeiltämme ja lähdimme auto pakattuna kohti Näkkälän kylää. Siellä meitä odotti oppaamme Samuli Näkkälä, jonka kanssa lähdimme kiertelemään kaunista Pöyrisjärven erämaa-aluetta. Saimme päällemme isot ja paksut haalarit, kunnon kengät ja kaikki muutkin retkeilyyn vaadittavat vetimet. Ratsunamme toimi järkyttävän suuri moottorikelkka, joka veti perässään rekeä, jossa istuimme mukavasti taljojen pehmustamana.

Tundramaisemat vilisivät joka puolella ympärillämme ja moottorikelkka viiletti lumihankien läpi 40km/h nopeudella. Kamerat olivat valmiina päivän koitokseen ja materiaalia alettiin kuvaamaan heti.

Matkaa ei oltu ehditty taittaa kuin muutama kilometri, kun moottorikelkan kuskimme Samuli pysähtyi ja kysyi meiltä: ’Halusiko joku ajaa tätä moottorikelkkaa’. Olin ihaillut jo monta päivää moottorikelkkojen mahtia ja nopeutta, ja kaipasin itse kelkalla ajelua paljon. Tiesinkin silloin, että mahdollisuuteni olisi nyt tai ei koskaan ja hyppäsin pois reen kyydistä ja tartuin kiinni ohjaustankoon. Kelkka oli monta kertaa suurempi, mihin olin tottunut ja ajaminen vaati hieman totuttelua. Lopulta se tuli kuitenkin kuin selkärangasta ja viiletin menemään onneni kukkuloilla. Ajoinkin lopulta Pöyrisjärvelle asti ja saavuimme oppaamme omistamalle erämajalle. Kylä on olemassa lähinnä poronhoitoa varten ja kylä on asutettu talvisinkin. Tänä päivänä poromiehet ajavat poroja modernisti moottorikelkalla ja ovat kylässä viikon verran vuorotellen muiden poromiesten kanssa.

Mökillä paistoimme makkarat ja söimme vähän evästä, kunnes kaunis aamu muuttui vieläkin kauniimmaksi aurinkoiseksi päiväksi. Kaikki ryntäsivät kameroineen ulos tundran valkeuteen. Vaikka lunta oli melkein yli kaksi metriä, aurinkoisella terassilla lämpö nousi jopa kymmeneen lämpöasteeseen.

Paikan seesteisyys ja yksinäisyys sai minut ajattelemaan elämääni kaupungissa. Kokoajan pitää tehdä kaikkea ja kiire joka paikkaan. Jos ei tee mitään on pakko ainakin keksiä jotakin tekemistä. Täällä tunnelma on kuitenkin ihan erilainen. Vaikka tehtävää riittää, ei se kuitenkaan ole yhtä hektistä ja stressaavaa, kuin kaupungissa. Kaikkialla on hiljaista, kännykän internet ei toimi, kukaan ei voi tavoittaa minua.

Kävimme myös Näkkälän seidalla, eli eräällä saamelaisten pyhistä kivistä. Sinne on tuotu uhrilahjoja, kuten rahaa, luonnonjumalille useiden sukupolvien ajan. Sitä on pidetty hyvänä voitelemalla sitä kalan ja poron rasvalla ja sen juurelta maan alta on löytynyt niin poron kuin karhunkin luita.

Kokemus oli uskomaton. Sanoin sitä on vaikea kuvata, se pitää tuntea.

Iida Saarivuori

KOHTI KAUTOKEINOA

Näkkälän kuvausretken jälkeen jatkoimme maanantai iltapäivänä kohti pohjoista. Norjan rajan ohitimme eivätkä maisemat ratkaisevasti muuttuneet. Ne olivat kuitenkin henkeäsalpaavat vaivaiskoivuineen, paljaslakisine tuntureineen ja maisemaa halkovine porotokkineen. Uusi majapaikkamme oli suloinen mökki Kautokeinossa, joka osoittautui paljon kuvitelmiamme laajemmaksi kaupungiksi. Kautokeinoa halkoo joki kuten Turkuakin, mutta muuten ei se kauempana kotipaikastamme voisi olla. Molemmin puolin jokea kohoavat korkeat tunturit, joiden rinteille ”saamelaisten pääkaupunki” levittyy.

Ensimmäiseksi vierailimme nopeasti Beaivvàs- nimisen Saamelaisen kansallisteatterin yhteydessä olevassa kirjastossa, jonka arkkituuri oli tyyliltään modernia. Kuten monet muutkin Kautakeinon suuret rakennukset, joiden olettaisi olevan betonisia, olikin puusta valmistettu. Kirjastosta saimme lainaksi Kautakeinon kapina- elokuvan, jonka illalla katsoimme.

Pääkohteemme Kautakeinossa maanantaina oli Juhl’s Silver Gallery, joka oli myös upeudessaan hyvin yllättävä. Vaikka meille oli kerrottu sen kattojen muistuttavan kiinalaista- tyyliä, oli rakennuksen poikkeuksellinen julkisivu unohtumaton näky, kun lähestyimme sitä ylhäältä rinteestä. Sisäänkäynti on talvisaikaan pajan kautta, joten näimme heti pienen vilauksen siitä, miten korut valmistetaan. Tapasimme pajassa myös ihanan ystävällisen, lahjakkaan ja avuliaan suomalaisen Juhl’silla jo yli kymmenen vuotta työskennelleen sepän _____. Hän suostui esittelemään meille pajan valmistamia saamelaiskoruja, joista olimme tietenkin erityisen kiinnostuneita.

Opimme valtavasti uutta kaikesta saamelasiin koruihin liittyvästä, ja niin on ollut heidänkin opittava, sillä jo pajan perustajat Frank ja Regina Juhl ovat molemmat kotoisin ”etelästä”. Saamelaisten koruja ovat lähes kautta aikojen valmistaneet ulkopuoliset, sillä saamelaiset eivät ole tietenkään liikkuvan elämäntapansa takia pystyneet metallintyöstövälineitä mukanaan kuljettamaan. Porojen taakka on aina ollut pakko pitää mahdollisimman kevyenä, mistä saimme Näkkälästä palatessamme nähdä omin silmin esimerkin, kun nuoren poron koulutusta seuratessamme huomasimme kuinka nopeasti se väsyi.

Juhl’s Galleriassa valmistetaan perinteisten luukorujen esimerkin mukaan hopeasta saamelaiskoruja. Yksi toistuva malli oli komsiopallo, joita usein lahjoitetaan lapsille jo kasteen yhteidessä. Uskomusten mukaan hopea torjuu pahoja voimia ja estää maahisia ottamasta lasta vaihdokkaaksi. Ne laitetaan monesti roikkumaan komsioon, joka on koppamainen nukkumapaikka lapselle. Komsiopallojen käyttö jatkuu koruperinteestä nykyaikaan esim. vyön päästä roikkuen tai vaikka korvakoruina. Risku taas on upea pyöreä koru, jota vaikkapa rintaneulana pidetään. Siinä roikkuvat laukkaset pitävät pientä helinää ylläpidettäessä, mihin saamelaiset ovat jo pitkään olleet kuulemamme mukaan ihastuneita. Neulakota taas on vyöstä roikkuva, elintärkeää neulaa säilyttävä kodanmuotoinen käytännöllinen koru.

Koruissa näkyi M- ja A- kirjaimia viittauksina Mariaan ja Ave Mariaan. Muita huomaamiamme symboleita olivat erilaiset eläimet kuten poro ja lintu kehässä. Kehät toistuivat muutenkin jatkuvasti ja ne ovat ikivanhoja aurinkokehä- nimisiä muotoja, joista näkyi tässäkin Galleriassa valtava määrä variaatiota. Erityisesti nämä saamelaiset korut ja niiden symboliikka ja perinteisyys inspiroi minua omassa kollaasityössäni.

Tämä oli kuitenkin Galleriasta vain ensimmäinen huone. Maagisesti huone huoneelta talo paljasti uusia maailmoja, kun jatkoimme ensimmäisen saamelaisia perinnekoruja esitelleen huoneen jälkeen toiseen huoneeseen, jossa pajan perustajapariskunnan suunnittelemia koruja saattoi katsella. Jokainen huone oli myös rakennettu laajennuksena vuosikymmenten välein. Astellessamme eteenpäin kohtasimme uskomattoman arabimaailman, joka kertoo pariskunnan Afganistanin matkasta, joka yhdisti alkuperäisten kulttuurien samankaltaisuutta. Tapasimme myös keskeneräistä mosaiikki- kollasiseinää työstävän Regina Julh’sin, joka oli aivan sympaattinen ja seurallinen persoona, kuten voi odottaakin tällaisen kulttuurien sekoituksen luojasta. Minulle tämä vierailu oli ehkä kaiken kaikkineen matkan tähänastinen kohokohta, josta poiki meille jopa kesätyötarjoustakin.

Ella Töyrylä

Waking up to a beautiful sunny morning was a good start for the day. After breaking our fast we headed to see St Mary’s Day in Hetta. As we expected, the first traditional Sámi outfits were to be seen at the market. Deciding to have a look around central Hetta, which mostly consisted of a few buildings on either side of the main road and the church, we separated and met again later on. We (the students) went to see the chuch, being interested in the Sámi flag – a thing we rarely even see down in Southern Finland.

St Mary’s Day in Hetta includes many Sámi activities like reideer racing and casting suopunki, a type of lasso used to catch reindeer. We had planned to talk with some of the Sámi folk at the lake by which the day’s events took place. It appeared to be quite hard to come up with something like a fluent conversation. Approaching the Sámi people wasn’t quite that simple, as there still are differences in the culture and customs.

However I managed to have a chat with a couple of the natives, resulting in a few shots of the Sámi people. I was intrigued by the traditional Lappish costumes as they represent the area of origin as well as the culture of the Sámi people.

Earlier on in the day we had had a chat with a man from Kautokeino. When we were about to head to get lunch, I let the girls go and gathered some courage to go and ask for a picture of this man. He turned out to be a great bloke, instead of letting me take a picture of him, he wanted to have a picture taken of him with his reindeer! How good is that? Meeting him was great and really helped me realize that the younger Sámi folk (he was around 30ish) are much like us and just as open to conversation as any.

Seeing and hearing the Sámi people just casually do what they do and meet each other was a real eye opener. They are a very tight community and enjoy doing what they do. Nothing seemed to be awfully stressing and everything they did seemed to be of a certain interest to them.

After the races we interviewed a Sámi woman. She was a retired teacher in her seventies, selling jewelry and other Sámi goods with her husband. She told us a lot about the life of the Sámi people and their traditions.

Jaakko Lahdenkauppi

Maaliskuun lopulla TSYKin lukion kuvataideopiskelijat: Iida Saarivuori, Jaakko Lahdenkauppi ja Ella Töyrylä matkasivat Lappiin yhdessä kuvataideopettajan ja kuvisassistentin kanssa tutustumaan saamelaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Projekti on osa FINAL Kanada-Suomi yhteistyöhanketta ja taideprojektia alkuperäiskulttuureihin liittyen.

Tietämyksen oman maan alkuperäiskulttuurista voisi ajatella kuuluvan yleissivistykseen, mitä ei kuitenkaan koulun oppiaineissa paljoa käsitellä. Projektin tarkoituksena on lisätä nuorten tietämystä ja mielenkiintoa näitä kulttuureita kohtaan. Kanadan Edmontonin MacNallyn koulussa on First Nation opiskelijoita, joiden kulttuuriin meillä on tarkoitus tutustua lähemmin tulevan huhtikuun Kanadan matkan aikana. Kuvataideopettajan mukaan tälle matkalle lähtee yksi Lapin matkalaisista.

Ennen matkaa tapasimme saamelaistaiteilijan Markku Laakson, joka asuu Turussa. Hän tuli kertomaan  meille kuvisluokkaan kuvataiteestaan; fotorealistisista maalauksistaan, joissa milloin Elvis milloin saamelaispariskunta taivaltaa Lapin maisemissa. Hänen tuotantonsa sisältää myös valokuvia, performanssia ja videoita, joita hän yhdessä vaimonsa Annika Dahlstenin kanssa. Tapaaminen oli todella avartava ja antoi meille hyvän pohjan matkalle lähtöön. Samoin katsoimme areenalta saamelaista kertovaa dokumenttisarjaa Saamelaisten hiljainen taistelu sekä ohjelman saamelaistaiteilija Niilas Holmbergista.

Lapin matkan tuotoksista, ja myöhemmin Kanadan dokumenttiaineistosta pystytämme pienen taidenäyttelyn. Ensin näyttely tulisi esille Mac Nallyyn 6.-16.4 ja heti sen jälkeen TSYK lukiolle. Tarkoitus on taiteen kautta tuoda esille havaintoja maiden alkuperäiskulttuureista ja heidän elinympäristöstään eteläsuomalaisen opiskelijan näkökulmasta. Kuvataiteen blogiin teemme päivityksiä matkan varrelta.

Ensimmäinen kohteemme oli Rovaniemen taidemuseo Korundi. Tästä jatkaa kuvataiteen assistentti Minna , kuvisope Marja kiittää. Tervetuloa seuraamaan matkaamme kohti Suomen käsivartta aina Pohjois-Norjaan saakka!

Marja

TSYK-lukiolaisten taidematka Lappiin alkoi Rovaniemeltä. ”Joulupukin kotikaupungissa” kävimme Korundissa katsastamassa saamelaisen nykytaiteen näyttelyn, mikä oli kokonaisuudessaan hyvinkin mielenkiintoinen ja vaikuttava; oli teosta pelottavista installaatioista perinteisiin maalauksiin ja ironisiin julistepastisseihin. Jotkut työt menivät suoraan luihin ja ytimiin. Taiteiljoita näyttelyssä
oli Markku Laaksosta Suohpanterroriin.

Jotta jaksaisimme taidekokemuksen jälkeen jatkaa matkaa kohti Enontekiötä ja Hettaa, kävimme haukkaamassa jättiläisen kengän kokoiset patongit paikallisessa boheemiretrokuppilassa, Kauppayhtiössä. Kauppayhtiöltä lähdimme päräyttämään autolla kohti Enontekiötä (tai urhoollinen opettaja Marja päräytti). Matka meni melko jouhevasti  ja pysähdyspaikasta jossa kahvittelimme Muonion ja Enontekiön välillä voisi kirjoittaa oman romaaninsa – paikka oli kuin toisesta ulottuvuudesta 50 sentin munkkikahvikomboineen, hämärine samaanimusiikkeineen ja kaikenlaisine kummallisuuksineen.

Majapaikkaamme saavuimme yhdeksän aikaan, ja vaikka paikka illan pimeydessä vaikutti hieman karmivalta (ulkoa kuului outoa ulvontaa ja mielikuvitus vilisi), aamun koitteessa paikka häikäisi maisemillaan. Täältä päräytämme kohti Maarianpäiviä eli saamelaisten juhlamarkkinoita. Raportti jatkuu matkan edetessä: nyt on aika pupeltaa aamupalaa.

Minna