Ajatus ihmisen ja ympäristön vuorovaikutteisesta suhteesta on määrittänyt ohjaustyötäni. Vuorovaikutus on kahden tai useamman objektin tai tapahtuman välinen vaikutussuhde, jossa kumpikin osapuoli vaikuttaa toiseen.  Kurt Lewinin (1951) oppimisen kenttäteorian mukaan, yksilön elintilan ulkopuolella oleva maailma tulee osaksi ihmisen elintilaa, kun hän reagoi siihen. Ohjauksen tehtävä on auttaa oppijaa rakentamaan suhdetta oppijan elintilan ulkopuolella oleviin asioihin ja ilmiöihin, jotka vaikuttavat yksilön elämään. (Niemi 2016, 25.)

Ihmisellä on oppimismahdollisuuksia ja -tarpeita ainakin suhteessa ympärillä olevaan sosiaaliseen yhteisöön, rakennettuun tekniseen ympäristöön ja luontoon.  Elinikäisen oppimiseen liittyy myös ajatus ihmisen suhteesta itseensä, jolla tarkoitetaan elämänhallintaa, ihmisen kykyä kohdata itseään koskevia ongelmia (Pantzar 2013). Yleensä elinikäinen oppiminen on kuvattu ihmisen kyvyksi kehittää itseään sisä- tai ulkosyntyisten tarpeiden mukaan (Jokisaari 2004).

Elinikäinen oppiminen

Elinikäinen oppiminen voidaan määritellä ainakin kahdella tavalla. Ensimmäisen painotuksen mukaan oppimista tarkastellaan ihmisen oikeutena ja taustalla on ihanne ihmisestä autonomisena persoonana, joka muokkaa elämänsä itsensä näköiseksi: itse itsensä luonut ihminen. Toinen painotus tarkastelee elinikäistä oppimista velvollisuutena, teknologian luomana jatkuvana kehittymistarpeena, sopeutumispakkona, joka voi johtaa lopulta oman autonomian menettämiseen ja tekniikan kautta määräytymiseen. (Jokisaari 2004.) Puheet yhteiskunnan dehumanisaatiosta eivät tunnu ihan perusteettomalta, kun katsoo kännykkään kiinni kasvaneita oppilaita koulun käytävillä.

Ensimmäisen painotuksen mukaisen kasvatuksen päämääränä on itseohjautuva vapaa moraalisubjekti. Tällöin sivistys tarkoittaa yksilön vapaata toimintaa. Itseohjautuvuuden kehittyminen ja sivistyminen edellyttävät vuorovaikutusta. Kasvatuksessa on tällöin olennaista kokemukset ja refektion kautta oppiminen. Näiden avulla pyritään synnyttämään hyvään pyrkivä tahdon lujuus ihmiseen. (Jokisaari 2004.)

Elinikäisellä oppimisella voidaan tarkoittaa uusiin tilanteisiin sopeutumista, opiskelua, alan tai ammatin vaihtamista tai sopeutumista uusiin vaatimuksiin työssä tai vapaa-ajalla. Opetusministeriön vuoden 1997 komiteamietinnön mukaan elinikäisen oppimisen sisältötavoitteena on samanaikaisesti persoonallisuuden kehityksen tukeminen, demokraattisten arvojen vahvistaminen, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja kansallisen kilpailukyvyn ylläpitäminen. (Lehtinen 2003.)

Antikainen (1997) tarkastelee elinikäistä oppimista erilaisissa oppimisympäristöissä: muodollinen, ei-muodollinen ja ei-virallinen. Hän käyttää elinikäisen oppimisen kriteerinä sitä, että oppimiskokemus on merkittävä ja sen vaikutus jatkuu koko elämän. Hänen mukaansa elinikäisen oppimisen polku muodostuu perheestä (harrastukset), yleissivistävästä koulutuksesta, ammattiin kouluttautumisesta ja aikuiskasvatuksesta. Valtaosa oppimisesta tapahtuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja organisoiduissa olosuhteissa. Tämän takia Antikainen varoittaa siitä, että institutionalisoituminen voi tappaa oppimisen ilon. Oman elämän ja oppimisen ilon kannalta merkittäviä kokemuksia voi löytyä erilaisista ja yllättävistä oppimisympäristöistä (esim. 1 , esim. 2 ja esim. 3).

Toivo

Kun asetamme itselle tavoitteita, toivomme sen toteutuvan.  Toivon -käsitekin on monitulkintainen. Godfrey tunnistaa ultimaattisen toivon ja fundamentaalisen toivon. Ultimaattisella toivolla on päämäärä. Fundamentaalinen toive on tunne, jonka synonyyminä voidaan käyttää uskon käsitettä.  Toivoa ruokkii mielikuvaa onnistuneesta toiminnasta. Päättäväisyyden tunteen lisäksi tarvitsemme onnistumista ennustavia polkuja tavoitteisiin.

Deweylle toivon kohde on demokratia, joka on ”ajatus siitä, että poliittinen ja eettinen edistyminen ei riipu muusta kuin ihmisistä, heidän arvoistaan ja teoistaan”. Tässä demokratia-sanalla kuvataan tasa-arvoa ja osallistumisoikeutta, itsemääräämisoikeutta oikeudenmukaisuutta, moniarvoisuutta ja yhdenvertaisuuttaa yhteiskunnallisissa rakenteissamme ja arjen toimissa. Se on päämäärä, johon tulee pyrkiä kaikissa toimissa. Pragmatismissa toivon käsite liittyy edistykseen ja haasteet nähdään mahdollisuutena. Käsitteen määritelmä asettuu perusteettoman optimismin ja pessimismin väliin.

Toivon vallankumous kirjassa Frommin (1969, 21–22) toteaa, että tuloksellinen toivo edellyttää ihmiseltä aktiivista ja tavoitteellista toimintaa ja kokemusta siitä, että hänen toimillaan on vaikutusta johonkin. Freire (1999, 8–9) Pedagogy of Hope -kirjassa toteaa, että pelkkä sokea usko hyvään tulevaisuuteen, voi johtaa epätoivoon, kun ihminen huomaa, että toivo yksin ei riitä tavoitteen saavuttamiseen vaan tarvitaan päämäärän mukaisia toimia. Toivon vastakohta on toivottomuus, joka ilmenee passiivisuutena ja luovuttamisena vastoinkäymisten edessä. Epätoivolle on tyypillistä kyynisyys, kapeakatseisuus ja päättämättömyys.

Tavoitteiden mukainen toiminta edellyttää toivoa. Snyder (2002) mukaan toivo voidaan määritellä kyvyksi nähdä polkuja haluttuihin tavoitteisiin ja motivoida itseään toiveajattelun kautta käyttämään näitä polkuja. Määritelmä linkittyy opittuun optimismiin ja itsetuntoon. Kyky toivoa näkyy parempina tuloksina monilla elämän alueilla. Olennaisin kysymys on siis se, miten tuemme oppijaa eri elämän tilanteissa, hänen tavoitteellisuuttaan ja suunnitelmallisuuttaan sekä olemme mukana ylläpitämässä toiminnan edellyttämää toivoa.

Ohjaus

Elinikäisen oppimisen halun synnyttäminen ja mahdollistaminen on se yhteinen leikkauspiste, jossa opettaja ja oppilaanohjaajan ohjaustyön tavoitteet yhtyvät. Elinikäisen ohjauksen strategia 2020–2023 -julkaisun mukaan elinikäiseen oppimiseen liittyvän ohjauksen avulla suomalaisten tulisi pystyä eri elämänvaiheissa seuraaviin suorituksiin:

• Oman osaamisensa, taitonsa, rajoituksensa, kiinnostuksensa ja arvonsa tunnistaminen.
• Itsetuntemuksen ja työmarkkinoiden mahdollisuuksiin ja tarpeiden yhdistäminen.
• Järkevien koulutukseen ja urapolkuun liittyviä̈ suunnitelmien ja päätöksien tekeminen.
• Yksilöllisten oppimistavoitteiden asettaminen ja edistäminen koulutuksessa ja työelämässä.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) elinikäiseen oppimiseen ohjaaminen näyttäytyy itsearviointina ja vuorovaikutuksena ihmisten ja ympäristön kanssa. Ohjauksen avulla viedään eteenpäin oppimista, jonka tavoitteena on taito tehdä ratkaisuja, jotka perustuvat kykyyn eettisen pohdintaan, toisen asemaan asettumiseen ja tietoon. Tavoitteena on, että  oppilas tunnistaa omat vahvuutensa ja kehittämistarpeensa, kantaa vastuuta omasta kehittymisestä ja tulevaisuutta rakentavista valinnoista. Oppilaan tulisi löytää oma tapa oppia, kyky tunnistaa omat mahdollisuutensa ja suunnitella omat oppimispolkunsa.

Opetussuunnitelman perusteissa Ihmistä tarkastellaan osana luontoa ja aktiivisena toimijana. Hänen tulisi oppia ratkaisemaan ongelmia, asettamaan tavoitteita ja suunnittelemaan oppimista sekä itsenäisesti että muiden kanssa. Jännitteet minä ja ympäristön välillä on olettama, jonka päälle ohjaus rakentuu. Oppiminen tapahtuu erilaisissa oppimisympäristöissä ja siksi oppilaalla tuli olla mahdollisuus osoittaa osaamistaan eri tavoin. (OPS 2014, 16–30.)

Ohjaus on heijastuma koulun toimintakulttuurista, jonka tulisi olla demokraattista vuoropuhelua ja hyvinvointia edistävää. Koulutyön tulisi sisältää tilaisuuksia harjoitella mielipiteiden rakentavaa esittämistä, neuvottelemista, sovittelemista ja ristiriitojen ratkaisemista. Oppilaalla tulisi olla tilaa kokeilla,erehtyä ja oppia kohtaamaan myös epäonnistumisia ja pettymyksiä, jotta hänen sisukkuutensa ja sinnikkyytensä kehittyisi. Tämän lisäksi oppilaan tulisi saada kokemuksia työnteosta sekä yhteistyöstä koulun ulkopuolisten toimijoidenkin kanssa. (OPS 2014, 21–28.)

Kuviossa 1 on kuvattu sitä kenttää, jossa oppija pyrkii yhdistämään omat vahvuutensa koulutus-ja työelämän mahdollisuuksiin. Oppijalla tulisi ohjauksen eri vaiheissa olla mahdollisuuksia omien vahvuuksien tunnistamiseen ja mahdollisuuksien kartoittamiseen sekä niiden yhdistämiseen. Sosiaalinen systeemi -kenttään kuuluvat perhe, ikätoverit, tiedotusvälineet, yhteisölliset ryhmät, työpaikat ja oppilaitokset. Uloimmassa eli yhteiskunnalliset tekijät -kentässä yksilön uran muodostumiseen vaikuttavat sosioekonominen tilanne, globalisaatio, poliittinen päätöksenteko, maantieteellinen sijainti ja työmarkkinat

Kuvio 1. Systeemiteoreettinen näkökulma urakehitykseen (Patton, W., & McMahon, M. 2006).

Parhaimmillaan elinikäinen oppiminen näyttäytyy mielestäni tilana, jossa ihminen on halukas ja kykeneväinen purkamaan oman hyvän elämän esteitä muuttuvissa elämäntilanteissa. Kun ohjaaja pohtii pedagogisia tavoitteita ja didaktisia ratkaisuja, hänen on hyvä tiedostaa oman ohjauksen perimmäinen tavoite. Oletko edistämässä oppijan toimintakykyä ja synnyttämässä oppijan elämää suuntaa merkittävää oppimiskokemusta vai tuetko suorittamista? Jos tuet vain suorittamista, oppija voi määrittää ainoaksi päämääräkseen ohjaustilanteesta selviytymisen. Hyvän ohjauksen tulisi ensisijassa pyrkiä siihen, että ihmisellä syntyy ja säilyy tutkiva ote elämään. Uusien mahdollisuuksien etsimisen halua ja löytämisen riemu pitäisi kestää läpi elämän.

Ura on elämänmittainen prosessi, johon vaikuttavat voimat ihmisessä itsessään ja hänen ulkopuolellaan. Ura on kompromissi sen välillä, mitä yksilö haluaa ja mikä on mahdollista, sekä sen välillä, mikä on ihanteellista ja todellista. Toissalta ura ei synny vahingossa. Se muodostuu suunnittelusta, pohdiskelusta, asian työstämisestä ja toimeenpanosta. Ura kehittyy yksilön sekä yksilön motivaation että niiden tavoitteiden avulla, jotka heijastavat hänen arvojaan ja uskomuksiaan. Ura on muutakin kuin työllistyminen ja työ. Ura sisältää kaikki aikuiselämän roolit.Työ tarkoittaa kaikkea toimintaa, joka tuottaa jotain arvoa itselle tai muille. (Readon, Lentz, Sampson & Peterson 2008).

Toisaalta perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan ohjaus on opettajien ja oppilaanohjaajien yhteinen tehtävä. Toisaalta on syytä tarkastella urasuunnittelutaitojen kehittämistä omana kokonaisuutena. Selvitin väitöskirjassani (Niemi 2016, 158–159), mitkä opettajien ja oppilaanohjaajien toimeenpaneman ohjauksen osa-alueet selittävät perusopetuksen oppilaiden urapohdintavalmiuden edistymistä. Urapohdinnalla (career thought) tarkoitetaan oppilaan kykyä viedä eteenpäin uravalintaa ja tehdä päätöksiä. Se, millaisia käsityksiä, asenteita, käyttäytymismalleja, uskomuksia, tunteita, suunnitelmia ja strategioita hänellä on suhteessa uravalintaongelman ratkaisuun ja päätöksentekoon, muodostaa urapohdinnan.

Perusopetuksen päättöluokkalaisen valmiutta urapohdintaan selitettiin väitöstutkimuksessani muun muassa sillä, miten hänen oppimaan oppimisen valmius on kehittynyt. Kaikkien opettajien toimeenpanema ohjaus, joka edistää oppilaan urapohdintaa, voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: 1) itsearviointi, 2) oppilaan elinpiiriä laajentavat kokemukset sekä 3) kokemusten reflektointi ja oman toiminnan perustelu. Ohjaus, joka edistää oppilaan itsetuntumusta, on yhteydessä myös oppilaan urapohdintataitojen kehittymiseen. Kokemukset omasta oppimisesta voidaan hyödyntää oppilaan uravalintaa suuntaavassa ohjauksessa

Jos koko koulu ohjaa, meillä tulee olla jaettua ymmärrystä ohjauksen tavoitteesta. Kaikki koulun ohjausteot tulee valjastaa koulun ohjaustyön tavoitteen saavuttamiseen. Jos koulussa on yhteinen ymmärrys ohjauksen tavoitteesta, yksittäiset ohjausteot johtavat tavoitteeseen. Opettajan tulisi tehdä tilaa ohjaustyölle, jossa oppilaalla on mahdollisuus jakaa koulutyöhön kytkeytyviä kokemuksiaan ja harjoitella perustelemista ja valintojen tekemistä.

Koulun arkea tulisi tarkastella kenttänä, jossa harjoitellaan myöhemmin työelämässä tarvittavia taitoja. Koulutyön tulisi tukea oppilaan kykyä kohdata ongelmia, auttaa häntä ratkaisemaan ongelmia ja muokkaamaan haasteista mahdollisuuksia. Ohjaustyössä tulisi osoittaa opetettavan tiedon hyödyllisyys ja auttaa oppilaita siirtämään oppisisältöjä omaan toimintaa. Ohjauksen lopputulemana oppijan tulisi tunnistaa vahvuutensa ja arvonsa sekä kyettävä yhdistämään ne koulu- ja työelämän mahdollisuuksiin.

Urasuunnittelutaitojen kehittäminen

Elinikäisen ohjauksen strategia 2020–2023 -julkaisun mukaan tarvitaan kuvauksia siitä mitä eri ikäisten urasuunnittelutaidot sisältävät, ja mitä̈ ihmisen tulisi oppia omasta itsestään, opiskelu- ja työmahdollisuuksista sekä̈ omasta tavastaan tehdä̈ ratkaisuja. Tulisi kuvata, miten urasuunnittelutaitoja voidaan oppia ja miten taitojen kehittymistä arvioidaan.

Tehostettu ja henkilökohtainen oppilaanohjaus -oppaassa esitin, että perusopetuksessa tulisi opetella seuraavia urasuunnittelussa tarvittavia taitoja:

• itsearviointitaitoa
• valintojentekotaitoa
• argumentointitaitoa
• vuorovaikutustaitoa
• kokemusten reflektointitaitoa
• työ- ja koulutusmahdollisuuksien tunnistamistaitoa
• taitoa yhdistää vahvuutensa ja mielenkiintonsa koulutustarjontaan ja urasuunnitelmiinsa ja
• päätöksentekotaitoa.

Näiden taitojen harjoittelu tulisi liittää teemoihin oppiminen, työ ja koulutus. Osallisuus edellyttää toimijuuden kokemusta. Nuoren tulisi voida kokea, että juuri nyt on hänen omalla toiminnallaan merkitystä, jotta oppilaalle voisi syntyä vuorovaikutteinen suhde ympäristöön ja hänen toimintansa olisi suunnitelmallista sekä tavoitteellista.

Tehostettu ja henkilökohtainen oppilaanohjaus -oppaassa peräänkuulutin sitä, että oppilaanohjausta, perusopetuksessa tapahtuvaa urasuunnittelutaitojen kehittämistä, tulisi tarkastella opetettavana, opeteltavana ja opittavan valmiutena, jotta oppilaanohjausta voisi tarvittaessa tehostaa.  Monimuotoinen oppilaanohjaus vuosiluokkien 7–9 aikana tulisi suunnitelmallinen prosessi, jonka aikana oppilaalla on mahdollisuus hankkia ja reflektoida kokemuksiaan ja kehittää urapohdintavalmiuttaan. (Ks. Niemi 2016, 161–164).

Oppilas tarvitsee valinnantekovalmiuden lisäksi tietoa koulutus- ja työelämän mahdollisuuksista sekä hänen toimintahorisonttiaan laajentavia kokemuksia uravaihtoehdoista. Näiden mahdollisuuksien organisointi yläkoulun aikana tulisi olla keskeinen osa oppilaanohjaajan työtä. Jotta tämä työ olisi tuloksellista ja vaikuttavaa, työtä tulisi kansallisesti ja alueellisesti koordinoida.

Lopuksi

Polku elinikäiseen oppimiseen muodostuu vahvuuksien tunnistamisesta, mahdollisuuksien hahmottamisesta, suunnitelmallisuudesta, kohtaamisista ja yhteisymmärryksestä. Ohjaajan tulee tukea oppijan suunnitelmallisuutta ja tavoitteellisuutta (ks. Niemi 2016, 105–112). Jokainen oppija kaipaa onnistumisen kokemuksia nyt ja tulevaisuudessa.

Osa nuorista tarvitsee muita enemmän apua tavoiteasettelussaan siirtymävaiheissa. Seuraavan askeleen ottamisen kannalta, on yhtä tärkeää tunnistaa oma lähtötilanne, omien jo tehtyjen valintojen seuraukset, hyvän tulevan menestymisen kriteerit ja ennustaa tulevien valintojen seurauksia. Päättäväisyyden tunteen lisäksi tarvitsemme onnistumista ennustavia tavoitteita. Ohjaus on onnistunut, jos oppilaalla on halu etsiä onnistumista ennustavia polkuja tavoitteisiin ja motivoida itseään toiveajattelun kautta käyttämään näitä polkuja.

Ohjaus tapahtuu verkostoissa. Koti ja koulu muodostavat systeemit, jossa kaksisuuntainen vuorovaikutus on voimakkainta. Olisi tärkeää, että oppijan sosiaalistumiseen vaikuttavien tekijöiden toiminta olisi samansuuntaisuus eikä oppijan tarvitsisi kokea ristipaineita. (Bronfenbrenner 2002). Vaade toimijuudesta ja osallisuudesta, yhteisen ymmärryksen rakentamisesta ja eri toimijoiden kohtaamisesta, ei koske pelkästään oppijan ja ohjaajan kohtaamista. Meidän tulisi rakentaa oppijalähtöisiä oppimisympäristöjä, joissa omien vahvuuksien yhdistäminen mahdollisuuksiin olisi mahdollista.