Irrotimme köydet 14.10 ja lähdimme kohti Kastelholmaa, jonne on matkaa noin 50 merimailia. Matka alkoi moottorilla ja kello 14.45 nostimme purjeet. Purjeita oli nostamassa Siina ja Tuukka samalla, kun Maija navigoi ja Esteri oli ruorissa. Aluksi purjehdimme isopurjeen, staysailien ja genuan voimin viiden solmun nopeutta. Kun kello lähestyi viittä, tuuli alkoi tyyntyä ja sen mukana vauhtimme tippua. 16.40 rullasimme genuan sisään ja nostimme genaakkerin sen tilalle. Genaakkerin avulla saimme nostettua nopeuden takaisin viiteen solmuun.
Genaakkeria voidaan pitää genuan ja spinaakkerin välimuotona. Purje on leikkaukseltaan pullistuva ja on tarkoitettu lähinnä sivu- tai sivumyötäiseen tuuleen. Genaakkeri eroaa spinaakkerista siten, ettei se vaadi omaa puomiaan. Se voidaan köyttää reunoistaan kiinni keulan ulkopuolelle.
Klo 22 seilaamme kohti Lumparnia. NNE 26 tämänhetkisen nopeusennätyksen 8,5 solmua teki ruorissa ollut Siina, joka otti tunnilla kiinni arvioitua saapumisaikaa eli ETAa.
Perjantaina puoli kahdeksan aikoihin illalla rantauduimme kauniille Utön saarelle. Utö on Suomen eteläisin vakituisesti asutettu saari. Asukkaita on talvisin 30–40, vaihdellen vuosittain. Saaren erikoisuus on Suomen ensimmäinen valomajakka, joka ohjaa laivoja Turkua kohti.
Saariston historia on samalla maankohoamisen historiaa. Viimeisimmän Veiksel-jääkauden jäätiköitymisvaihe loppui noin 10 000 vuotta sitten. Jään painon väistyessä maa alkoi kohota osittain jopa vedenpinnan yläpuolelle. Näin syntyivät ensimmäiset saaret ja luodot nykyiselle Itämerelle ja esihistoriallinen asutus levisi saaristoon. Esimerkiksi Utö on aiemmin koostunut pienemmistä saarista, mutta aikojen saatossa matalammatkin kohdat ovat nousseet merestä yhdistämään saaria ja paljastamaan uutta meren hiomaa silokalliota.
Pohjolassa kohoaminen jatkuu edelleen noin 3–13 mm vuodessa merenpintaan nähden. Tämän takia merenpinnan nousu ei vaikuta Suomen alueella niin merkittävästi kuin muualla, missä maa on jo kohonnut. Vaikka kohoaminen on hyvin hidasta, voi sen silti ihmiselämän aikana havaita esimerkiksi rantaviivan muuttumisesta. Siru
Tänään tutustuimme Örön linnakesaaren historiaan. Ennen 1900-luvun alkupuolta Örö toimi Hiittisten kylien laidunmaana sekä kalapaikkana kalastajille. Koleraepidemian aikana saaren länsiosaan haudattiin ohikulkeneiden laivojen sairastuneita merimiehiä, mutta kunnon hautausmaata ei koskaan perustettu, joten kummittelun mahdollisuus oli suuri. Paikalliset välttivätkin yöpymistä saarella.
1800-luvun lopussa Venäjä alkoi rakentaa Pietari Suuren merilinnoitusketjua Suomenlahdelle. Motiivina oli pelko yhdistyneestä Saksasta. Örötä alettiin linnoittaa 1910-luvulla. Venäläiset asensivat saareen 6 (152 mm) ja 12 (305 mm) tuuman tykkejä, joista jälkimmäiset olivat Obuhovin tehtaan valmistamia taistelulaivatykkejä. Itsenäistymisen jälkeen Venäjä luovutti Örön Suomelle, mutta teki tykeistä käyttökelvottomia muun muassa heittämällä lukot mereen. Suomalaiset kuitenkin saivat tiedolla ja taidolla tykit toimimaan venäläisten sabotaasista huolimatta. Talvisodan aikana Ranska lahjoitti Suomelle uusia piippuja 12 tuuman patteria varten. Piiput salakuljetettiin rahtialuksissa viljaan peitettyinä.
Kasematin sisälle pääsee ainoastaan oppaan johdolla. Kuulimme häneltä tykin piipun painavan peräti 50 000 kiloa. Ihan joka päivä ei pääse sellaista kokemaan, joten tietenkin kuvia tuli miljoona. Mietimme paljon sitä, millaista kasematin sotilailla on ollut niissä oloissa ja voimme vain kuvitella, millaisia kuulovaurioita heillä on ollut. Mieleen jäi se, kuinka ratkaisevassa asemassa tuollaiset pienetkin sotilastukikohdat ovat olleet talvi- ja jatkosodassa. Kokemus oli varsinkin meille sotahistoriasta kiinnostuneille yksi tämän reissun kohokohdista.
Bengtskärin taistelussa jatkosodan aikana suomalaiset ampuivat Öröstä Bengtskärin majakkaan pelotellakseen neuvostojoukot pois mutta eivät osuneet. Taistelu kuitenkin päättyi suomalaisten voittoon.
Toisen maailmansodan jälkeen Örö toimi varusmieskoulutuspaikkana. Toisen maailmansodan aikana sekä sen jälkeen saarelle asennettiin muun muassa 130 ja 120 mm tykkejä sekä 88 mm ilmatorjuntakanuunoita alkuperäisten tykkien lisäksi, joita puolestaan modernisoitiin useaan otteeseen. Suomen entinen presidentti Sauli Niinistö suoritti varusmiespalvelunsa Örössä. Saaren 12 tuuman patteri laukaisi viimeisen laukauksensa vuonna 1971.
Lähdimme Öröstä klo 12.10 tuulen nopeuden ollessa noin 1-2 m/s etelästä. Sää oli lähdön aikaan melko aurinkoinen ja taivaalla oli vain muutama pilvi. Opettelimme ryhmänä Lokin purjeet, skuutit, fallit ja vinssit. Nostimme isopurjeen klo 15.50, minkä jälkeen nostimme genoan ja staysailit. Säätila on puolipilvinen ja aurinko paistaa. Tuulen nopeus on noin 5 m/s etelästä Jurmon edustalla koordinaateissa 59°49′,595N 021°40′,872E
Eilen suuri osa legistämme pääsi pulikoimaan ja tutkimaan Dalskärin rantaan. Tehtävänä oli kerätä eliönäytteitä vesistöstä. Maija ja Esteri snorklasivat levänäytteitä pinnan alta. Löysimme muun muassa viherahdinpartaa, leväkatkoja sekä rakkohaurua.
Rakkohauru on ruskolevälaji, ja sen tunnistaa rakoistaan ja ruskeanvihreästä väristään. Rakkuloita on kahdenlaisia, ilma- sekä lisääntymisrakkuloita. Kyseinen levälaji lisääntyy niin suvuttomasti kuin suvullisestikin. Suvuton lisääntyminen tapahtuu jakautumalla, kun taas suvullisessa rakkohaurut vapauttavat sukusolunsa veteen juhannuksen aikoihin täydenkuun koittaessa. Rakkohauru on Itämeren avainlaji, ja se voi elää yli kymmenvuotiaaksi.
Monet selkärangattomat eläimet, kalat ja niiden poikaset viihtyvät rakkohaurujen muodostamissa eliöyhteisöissä. Esimerkiksi rantakäärme munii myrskyjen tuomiin rakkohauruvalleihin.
Rakkohaurua on havaittavissa koko Itämeren alueella. Vuonna 1978–1979 rakkohauru kuitenkin hävisi laajalti Suomen rannikoilta, koska nopeakasvuiset letti- sekä pilviruskolevät valtasivat sen kasvualueita. Itämerestä voi löytää myös rakkohaurua muistuttavaa itämerenhaurua. Itämerenhauru on kuitenkin rakkohaurua pienempi, harvinaisempi ja sirompi.
Dalskärissä silmiimme osui paljon erilaisia lajeja, joista yksi on viherahdinparta. Sen tunnistaa hyvin ohuesta, tuuheasta ja kirkkaanvihreästä kasvustosta, vaikka se voi myös olla kellertävää ajankohdasta riippuen. Viherahdinparta on Itämeren rihmalevistä yleisin, ja se on yleensä kalliossa tai kivikossa kiinni puolen metrin syvyyteen asti. Vedessä ollessaan kyseinen levä on hyvin pehmeää ja monien mielestä miellyttävän tuntuista. Nostettaessa levän huiskut takertuvat toisiinsa ja lajinomainen pehmeys ja ilmavuus hieman häviää. Erilaiset katkat viihtyvät levän uumenissa, eräät etsien suojaa ja toiset ravintoa. Viherahdinparta lisääntyy vain suvuttomasti itiöiden avulla. Syksyisin kuollutta viherahdinpartaa nähdään paljon rannoilla myrskyjen ja aaltojen irrottamana.
Purjehduksen ensimmäinen kohde oli Dalskär, jossa keräsimme näytteitä alueen eliökunnasta, ja osa porukasta kävi myös sukeltelemassa vedenalaisessa veistospuistossa.
Dalskär sijaitsee Gullkrona-nimisellä vesialueella, jolla on mielenkiintoinen historia. Siellä on matkannut niin viikinkejä kuin kuninkaallisia aikana, jolloin Suomi oli vielä Ruotsin vallan alla. Tarun mukaan alue sai nimensä, kun vuonna 1347 Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika matkasi Tukholmasta valtakunnan itäisimpään osaan, Viipuriin. Pitkällä matkalla seurue rantautui saarelle. Eerikinpojan vaimo, kuningatar Blanka Namurilainen, järjesti hoviväen kauneuskilpailun, jonka voittaja saisi hänen kultaisen kruununsa. Blanka nousi saaren korkeimmalle kalliolle ja näki avaran maiseman kauneuden. Hän heitti kultaisen kruununsa veteen, kauneimmalle voittajalle. Kruunun etsintä jatkuu vielä tänäkin päivänä Gullkronan vesillä.
Dalskärin saaren rantavesissä sijaitsee vedenalainen veistospuisto, joka perustettiin sinne vuonna 2014 TSYK:in lukion ja Metsähallituksen yhteistyönä. Puistossa on kuusi veistosta, jotka korostavat ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Pohjasta löytyy Sinisimpukka-, Merikotka-, Merenneito-, Mänty meressä -, Tie merellä – ja Syvyyksien Houdini -nimiset veistokset. Veistosten näkyvyyttä on kritisoitu, koska alueen vesi on sameaa ja ajan myötä luonnon organismit ovat asettuneet veistosten pinnoille peittäen ne monenlaisilla eliöillä ja kasveilla. Itse sukeltaessamme pystyimme kuitenkin näkemään osan veistoksista ja jopa tunnustelemaan niitä. Ne kaikki näyttivät melko muodottomilta, mutta kosketuksen kautta huomasimme veistoksilla olevan hyvinkin erilaisia pinta-asukkeja, kuten sinisimpukoita ja merirokkoa. Osa oli karheita ja toiset hyvin pehmeitä niissä kasvavan levän takia.
Matka Dalskäriin oli hieno kokemus, ja opimme reilusti uutta, vaikka valitettavasti Lokin kumivene Usva temppuili ja kaikki eivät päässeet käymään rannassa saakka. Luonto ja merimaisema olivat hurmaavia ja vesi mukavan lämpöistä uiskentelulle.
Tänään 13.8.2026 kello 10.25 25M NNE lähti Aurajokea pitkin Airistolle. Sää oli alkuun hyvin aurinkoinen (17.2℃) mutta muuttui äkkiä pilviseksi, ja pari sadepisaraakin pääsi yllättämään meidät. Tähän asti nopeutta on ollut moottorin avuin noin 6–7 solmua. Purjeita emme ole päässeet nostamaan, koska tuulee vain noin 2 m/s. Goated Girls (GG) aloitti ensimmäisen vahtinsa kannella hyvin rauhallisissa oloissa. Vaikka oikeaa ja vasenta ei aina tunnistettu, selvisimme ilman pohjakosketuksia.
Samalla kun Allit työstivät pentterissä pyttipannua ja Sillit siirtyivät navigointiin, GG pääsi kokoamaan kumivenepalapeliä. Aika nopeasti kävi ilmi, ettei kaikkia paloja ollutkaan. Lähdimme kuitenkin pumppaamaan Fröbelin Palikoiden Pumppulaulun tahtiin. Tämän pitkän operaation jälkeen pääsimme rauhoittumaan toistemme ja ruoan seurassa.
Olemme seilanneet yli kahden viikon ajan kolmen eri miehistön kanssa Ystadista Etelä-Ruotsista, Tanskan Bornholmiin ja Christiansön-saarelle, takaisin Ruotsiin Karlskronaan, Öölantiin Gröna Högeniin, Kalmariin, Gotlantiin Stora Karlsöhön, Visbyyn, Landsortiin, Tukholmaan, Waxholmiin, Furusundiin, Ahvenanmaalle Kökariin ja takaisin Suomeen Utöön, Brändskäriin, Dalskäriin ja lopulta takaisin kotiin Turkuun. Merimaileja on kertynyt yli 700. Mukana vuoden 2025 NNE-purjehduksella on ollut 28 merilukiolaista, kolme opettajaa, 2 eri förstiä ja kaksi eri kipparia.
Tämän vuoden teemana on ollut Itämeren geopoliittinen ja strateginen merkitys eri aikakausina Kalmarin unionista NATOon sekä tietenkin Itämeren luonto, maantiede ja merentutkimus. Vaikka Itämerellä on kautta historian sattunut ja tapahtunut ja meriympäristö kohtaa tänä päivänä monenlaisia haasteita niin ympäristön kuin kansainvälisen politiikan epävakauden kautta, on painopiste vuoden 2025 NNE-kurssilla kuitenkin ollut hyvän ja kauniin huomaaminen. Ainutlaatunen meriympäristö on tarjonnut miehistöllemme unohtumattomia kokemuksia ja maisemia, vaikka välillä on myrskynnytkin.
Sydämellisesti kiitokset s/y Lokin päällystölle kippari Sakari Kalskeelle ja Jyrki Nurmelle sekä försteille Jukka Elolle ja Ville Lindgrenille turvallisesta merimatkasta Itämeren halki välillä myrskyisilläkin keleillä, sekä erinomaisesta merenkulun opetuksesta vaihtelevissa sääolosuhteista. Koko matkan ajan merilukiolaiset ovat olleet turvallisessa ohjauksessa.
Lämpimät kiitokset biologian ja maantieteen opettajille Nina Branderille, jonka kanssa olemme olleet samassa veneessä kuudentoista NNE-purjehduksen ajan sekä Kalle Viherällä asiantuntemuksesta ja sekä osaavasta ja kokeellisesta opetuksesta.
Suurin kiitos kuuluu s/y Lokille ja sitä ohjanneille merilukiolaisille. Lokki on puskenut halki tyvenen ja myrskyn ja tuonut kaikki turvallisesti kotisatamaan. Merilukiolaiset ovat saaneet Lokin kanssa unohtumattomia kokemuksia. Furusundissa pysähdyimme katsomassa Astrid Lingrenin kesäpaikkaa, joten Merilukion purjehdukselle s/y Lokilla sopii mainiosti Peppi Pitkätossun viisaus ”Sitä en olekaan koskaan ennen kokeillut, joten selviän siitä varmasti”.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.