Olimme puvustus- ja lavastuskurssilaisten (vKU13/ KU14) kanssa aikaisin keskiviikkoaamuna käymässä Turun kaupunginteatterissa. Paikkoja ja työtään meille esitteli lavastaja Jani Uljas.
Kierroksen alussa Uljas kertoo juuri valmistuneesta peruskorjauksesta. Remontti on ollut massiivinen, ja sen tarkoitus oli tehdä teatterista aiempaa toimivampi ympäristö, myös teatterilaisille, mutta varsinkin vierailijoille. Teatterin toimintaa halutaan avata enemmän meidän kaltaisillemme kävijöille, jotka tulevat tutustumaan teatteriin näytelmien takana. Pitkin kierrosta Uljas esitteli myös remontin myötä tulleita työtä helpottavia yksityiskohtia, kuten verhoomon lattiahissin ja rekkojen lastausta varten verstaalle rakennetun sisälaiturin. Toimivuuden parantamisen lisäksi peruskorjauksessa on tuotu teatterin ulkonäköä lähemmäs alkuperäistä 60-luvun ilmettä, ei kuitenkaan orjallisesti onneksi. Pariin otteeseen Uljas mainitsee katsomon istuinten alkuperäisestä kirkuvan oranssin sävystä, jonka poisjättämisestä hän on selvästi iloinen.
Ensimmäinen työtila, johon tutustumme, on Uljaan työhuone. Keskellä on valtava pienoismalli, 1:25-suhteella päänäyttämöstä tehty, josta voimme tutkailla Viimeinen laiva -näytelmän lavastusta miniatyyrikoossa. Oikealla olevassa hyllykössä on muutama pienempi pienoismalli. Kaikki ovat todella yksityiskohtaisia, tapettien koristeluja ja ikkunoiden ulkonäkymää myöten. Lavastaja kertoo käyttämistään materiaaleista, jotka ovat hyvin tutun kuuluisia arkkitehtuurikurssin käyneille. Kapalevy, pahvit, puutikut ja muut materiaalit, jotka toimivat lukiossa, sopivat myös ammattilaiselle. Hän esittelee myös jotain tärkeitä työvälineitään, kuten mittasuhdeviivoittimen ja leikkuualustan.
Lavasteiden suunnittelu ja valmistaminen on yksityiskohtaista hommaa. Jokaisesta päällisin päin yksinkertaisestakin osasta tehdään tekninen piirustus, jossa on oltava kaikki tarvittava tieto puu- ja metallisepille, jotta he voivat toteuttaa lavasteet niin kuin ne on tarkoitettu. Teatteria tehdessä suunnitelmat tehdään alusta asti tarkkaan. Lavastajan työ alkaa noin vuosi ennen ensi-iltaa, jonka jälkeen hän siirtyy seuraavaan projektiin.
Pienoismallien ja välineiden lisäksi Uljas esittelee meille Viimeinen laiva -pienoismallista tekemiään printtejä. Niitä varten lavastaja ottaa pienoismallista kuvan, johon sitten kuvanmuokkausohjelmalla havainnoi, kuinka lavaste toimii eri kohtauksissa. Työssä täytyy ottaa aina tienkin huomioon, kuinka lavasteet toimivat ja elävät näytelmissä. Millä elementeillä telakasta muuntaa kirkon? Kuinka tapahtumapaikan vaihdos toimii? Aikaa muutokselle saattaa olla vain muutama sekunti, joten siirrot on pidettävä mielessä. Joihinkin lavasteiden osiin täytyy ehkä suunnitella tekniikka, jonka avulla se on helposti siirrettävä, mutta tarpeeksi tukeva esimerkiksi kiipeämiseen.
Seuraavaksi pääsemme katsomaan tiloja, joissa suunnitelmat muuttuvat todellisuudeksi. Näistä ensimmäisenä näemme melko pikaisesti pajan, jossa rekvisiittaa luodaan. Seinät ovat täynnä erilaisia välineitä ja materiaaleja ties minkälaisen tarpeiston luontia varten. Hyllyillä on myös monenlaisia hullunkurisia päitä ja jalkapari, joka voisi kuulua punamustalle dinosaurukselle, mutta katseen vangitsee valtava hevonen. Sen selästä tököttävällä valjailla se on määrä pukea Taru sormusten herrasta -näytelmässä olevan ratsastajan päälle. Työntekijä kertoo, kuinka senkaltaisissa rekvisiitoissa on tärkeää pitää mielessä käytännöllisyys. Tämäkin hevonen on saanut kiitosta näyttelijöiltä sen keveyden vuoksi.
Tiemme etenee ensin verhoomoon ja sieltä alaspäin verstastiloihin. Tai itse asiassa tilaan. Puuverstas ja metallipaja ovat periaatteessa yksi suuri tila, jonka jakaa suuret seinänkorkuiset liukuovet. Metallipajan puolta emme näe, sillä ovet ovat kiinni, mutta sieltä kantautuvat äänet vaihtelevat raskaan musiikin ja metallityöstön kolinan ja sihinän välillä. Näin aamutuimaan verstaalla on melko hiljaista; vain muutama käsipari työskentelee puuverstaalla. Teatterityö painottuu ilta-aikaan, eivätkä yötyötkään ole ennenkuulumaton asia.
Jatkamme ohi lastauslaiturin sivulavaa kohti. Valitettavasti meneillään olevan työnteon vuoksi emme pääse sivulavaa syvemmälle lavasteisiin, mutta pystymme kurkkimaan lavastetekniikkaa. Uljas esittelee pyörölavan ja kulissien vaihtoon käytettävää tekniikkaa. Ylhäällä katossa kurkkii osa Viimeinen laiva -lavasteesta, jonka näimme työhuoneessa pienoiskoossa. Näyttämöllä on vain tämä yksi sivulava, joten näemme monta riviä vaaterekkejä, täynnä eri näytelmien puvustusta, sekä valikoiman erilaisia lavastuksen osia, kuten irtonaisia ovia ja yli kaksimetrisiä kynttilänjalkoja.
Kierroksen viimeinen paikka on remontissa rakennettu uusi Pieni näyttämö, jossa valmistellaan Kybersielut-näytelmää. Vaikka Pieni näyttämö on uusi, ei teatterin näyttämömäärä ole kasvanut, vaan Pieni näyttämö korvaa aiemman Pikkolo-näyttämön, jota enää ei ole. Istuudumme kaikki katsomoon, kun näyttämöllä välillä sihahtaa savukone ja valaistusta testaillaan. Ryhmästä tulee Uljaalle muutama kysymys, johon hän vastaa. Juttelemme myös oman näytelmämme toteutukseen liittyen elementtien tuomisesta esiin viitteellisesti, esimerkiksi äänen avulla.
Siihen liittyen Uljas avaa lavastajan pohdintaa tavaramäärän tarpeellisuudesta. Jos käsikirjoituksessa lukee, että ihminen puhuu puhelimeen, onko todella tarvetta tuolille ja pöydälle, jonka ääressä puhua, tai edes puhelimelle? Näyttelijä voisi hyvin puhua lavalla mihin tahansa korvalla pideltävään kapulaan, ja katsoja kyllä ymmärtää sen puhelimeksi. Uljas sanoo kuitenkin, että lavastajalla on oma vastuunsa näytelmän teossa, eikä kaikkea voi jättää näyttelijöiden ja ilmaisun kontolle. Mietin, että kaupunginteatterin lavoissa olisikin näyttelijöillä paljon täytettävää, jos lavasteet olisivat täysin minimalistiset.
Suuntaamme takaisin narikoille, joissa takkimme roikkuvat. Tämän vierailun jälkeen on hyvä lähteä pohtimaan, millaiseksi ja kuinka TSYK-lukion Suomen juhlavuoden näytelmän maailma oikein rakennetaan!
Kirjoittanut Martta, kuvataiteen assistentti.