Nauhakaikuja menneiltä vuosilta

Elettiin kevättä 2003. Linköpingin kevät oli tavanomaisessa vauhdissa ja sää oli hyvin samanlainen kuin eteläisessä Suomessakin. Olin hiljattain aloittanut opettajakoulun vaihto-opiskelijana ja kielitaitona pari vuotta aiemmin lukiosta saatu ruotsin kuutonen. Ihmisen puhuivat nopeasti ja kaikki kuulosti ihan puurolta. Onko tämä edes ruotsia ja miten tätä voi koskaan oppia ymmärtämään. Pian huomasin kuitenkin eräänlaisen nauhakaikuefektin päässäni. Äänet ikään kuin toistuivat useita kertoja tarkentuen samalla ihan oikeiksi sanoiksi. Hei, alan ymmärtää tätä hiljalleen…

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin kevätlukukausi alkoi tiedolla, että siirryn oitis uuteen tehtävään projektipäälliköksi ja ensimmäinen teams palaveri olisi vain tuntien päästä. Hankeaineistoa ilmestyi kirjoituspöydälle roteva nippu ja päällimmäisenä oli asiakirja nimeltä ”Liite 7.” Hankkeen nimi muistutti sirkuksen akrobaattien välinettä, mutta ensimmäisellä lukukerralla tuntui kuin hankeasiakirjat olisi kirjoitettu jollain vieraalla kielellä. Sen verran oli selvää, että työtä olisi paljon ja tahdin olisi oltava tiivis, jotta tavoitteisiin päästään aikataulussa, mutta kaikki muu olikin aika epäselvää.

Hiljalleen alkoivat kysymykset täyttää päätä: Kuka laatii kysymykset? Mitä halutaan tietää? Milloin saadaan työkalut? Onko jokin mittaristo? Mikä on minun roolini ja ketä nuo muut ovat? Ajan juoksun tajusi vasta toden teolla, kun ehkä ensimmäistä kertaa koronan jälkeen natustin kampaviineriä Helsinkiläisessä kokoushotellissa muiden kenties yhtä ulalla olevien mutta innokkaan ja älykkään oloisten uusien ihmisten kanssa. Kaikilla tuntui olevan vahva usko siihen, että asia tarkentuu, onnistuu ja siitä tulee hyvä.

Nyt kun kevätaurinko alkaa sulattaa jäätä ja hanketta on tehty jo kaksi kuukautta, istuin teamsissa hyviksi kollegoiksi muuttuneiden tutun oloisten ihmisten kanssa. Mieleen nousi ajatus, että johtaminen on toisinaan juuri samanlaista: kaaoksen ja muutosten sietämistä sekä uusien tai aluksi epäselvien asioiden kanssa tutuksi tulemista nopealla tahdilla. Päätin ottaa käteen pienen tauon jälkeen tuon hiukan jopa pahamaineisen asiakirjan – ”Liite 7.”

Kuin ihmeen kaupalla nyt teksti olikin sujuvaa, järkevää ja selkeää. Asioiden välille syntyi yhteyksiä ja sanat kuulostivat tutulta. Kuin nauhakaikuefekti mieleeni tulvahti tuo muisto kahden vuosikymmenen takaa Ruotsista. Alan ymmärtää tätä hiljalleen! Samalla minut valtasi pieni huoli: Mitenkähän on niiden kiireisten johtajien ja rehtoreiden tilanne, jotka ehkä ihmettelevät, että mitä tässä lopulta oikein koitetaan saada aikaiseksi ja mitä nyt pitäisi käytännössä tehdä… Tuolla hetkellä roolini kirkastui, avasin sähköpostin ja aloin kirjoittaa: ”Jos hankkeen tavoite tuntuu vielä hieman epätarkalta tai kaipaisit muuten apua, niin ota rohkeasti yhteyttä.”

Kynäilijänä:

Jari Pöyhönen/ Kumppanuusvastaava/ Koulutuskeskus Salpaus