Köydet irtosivat Kastelholman vierasvenesataman laiturista kello 9.15. GG aloitti navigointivahdissa ja saattoi Lokin turvallisesti avoimille vesille. Lähtöhetkellä sää oli puolipilvinen ja tuuli noin 5 m/s luoteesta. Kello 9.40 nostimme isopurjeen, staysailit ja genuan kaikkien vahtien voimin.
Eilen tehtyjen matkasuunnitelmien mukaan suuntana on Lemströmin kanavan kautta Maarianhaminan länsisatama. Lemströmin kanava aukeaa tasatunnein, joten ajoituksen täytyy olla tarkka. Tuulet(7-9 m/s NW) eivät tukeneet suunniteltua aikataulua, joten lähdimme testailemaan venda- ja jiippitaitojamme. Vendassa vene käännetään keulan kautta tuulen yli eli vastatuuleen. Jiipissä taas käännytään perän kautta myötätuuleen. Molemmissa purjeet vaihtavat puolta veneen toiselle puolelle hyvin nopeasti. Vahdinvaihto tapahtui sujuvasti Lumparnin Rödkon loistolta 1,5 nm tosisuuntana 157°, kun GG siirtyi opiskelemaan. Sillit ottivat navigoinnin tehtäväkseen ja ajoivat meidät hienosti Lemströmin kanavan läpi.
Tämän vuoden NNE-purjehduksen ensimmäinen legi on vienyt Lokin Ahvenanmaalle ulkosaariston kautta. Ulkosaaristo on Suomen paras alue lintuharrastukselle ja -tutkimukselle, koska lintujen muuttoaikana keväällä ja syksyllä Suomessa ja Norjan sekä Karjalan pohjoisosissa kesänsä viettävät linnut ohittavat ulkosaariston saaret tai levähtävät niillä. Tämä johtuu siitä, että linnut etsivät muuttoa varten reittiä, jossa on mahdollisimman monta levähdyspaikkaa. Erityisesti Utö ja Jurmo ovat suomalaisten lintuharrastajien ja alan tutkijoiden luottokohteita. Jurmossa on 1960-luvulta alkaen sijainnut lintuasema, jonka haltija on Turun Lintutieteellinen Yhdistys. Siellä rengastetaan eniten lintuja koko Suomessa.
Ulkosaaristossa on tavattu jokainen Suomessa pesinyt lintulaji sekä lähes jokainen Suomessa tavattu lintulaji. Monia näistä ei tavata lähes missään muualla Suomessa, kuten kyhmyhaahkaa, allihaahkaa, tunturihaukkaa ja pikkujoutsenta. Edellä mainitut linnut muuttavat alueen läpi päästäkseen arktiselle alueelle pesimään tai takaisin Keski-Eurooppaan talvehtimaan. Ulkosaaristossa tavataan myös harhailijoita Siperiasta ja Islannista, kuten amerikanjääkuikkia ja siperianuunilintuja. Nämä harhailijat päätyvät tänne nuorina ja kokemattomina päätyen menemään muuttoaikana täysin väärään suuntaan.
Meillä ei valitettavasti ole ollut näiden harvinaisten lintujen näkemisen iloa. Tuuli puhalsi pääosin lounaasta tai etelästä Utön ja Jurmon edustalla ollessamme aktiivisen syysmuuton edellyttäessä joko pohjoisesta puhaltavaa tuulta tai myöhäisempää vuodenaikaa, eikä meillä ole ollut ulkosaaristossa lähes pakollista kaukoputkea mukana. Suomen mittapuulla harvinainen, lähinnä ulkosaaristossa tavattu merikihu kuitenkin siunasi kiikarin linssiä Utön edustalla. Purjehduksellamme tähän mennessä havaitut lintulajit:
Yöpurjehduksen jälkeisenä aamuna heräsimme Kastelholman vierasvenesataman laiturista hyvin kosteassa säässä. Myöhäisen aamupalan jälkeen lähdimme tutustumaan Kastelholman linnaan Christianen opastuksella.
Kastelholman alue on saanut nimensä keskiaikaisesta linnoituksestaan, sillä nimessä esiintyvä sana ’kastel’ tarkoittaa pientä linnaa tai linnaketta. Keskiaikaisen Suomen alueelle rakennettiin viisi linnaa: Turun, Olavin, Kastelholman, Hämeen ja Viipurin linnat. Näistä vain neljä on enää Suomen alueella, sillä Viipuri kuuluu nykyään Venäjälle.
Keskiajalla valtion alueiden vallan jakautuminen toimi eri tavalla kuin nykyään; alueet olivat aatelissukujen hallinnassa. Kastelholman linnaa olivat mukana rakentamassa myös talonpojat, jotka joutuivat alueen omistajan alamaisina töihin. Linnan läheisille vesialueille upotettiin tuhansia paaluja, jotta valloittajalaivojen matkan saisi pysäytettyä. Keskiaika oli Suomessa noin 1100–1523, ja se loppui, kun Kustaa Vaasa nousi valtaan ja suoritti Ruotsin uskonpuhdistuksen.
Linna oli tärkeä vallan keskus, koska sieltä käsin pystyi valvomaan merireittejä. Alueella järjestettiin saksanhirvien hupimetsästystä aatelisille. Talonpojilta metsästys oli kielletty, ja jos siitä jäi kiinni, saattoi saada jopa kuolemantuomion.
Säätyjen eriarvoisuutta korosti myös tuonaikainen ruokailutapa. Linnan ulkopuolella talonpojat näkivät nälkää samalla kun kuninkaalliset saivat ruoaksi jopa 30 eri ruokalajia. Tätä määrää ei juuri kukaan jaksa syödä, joten tarvittiin tapa, jolla saada vatsa tyhjäksi lopun ruoan syömistä varten. Ratkaisuna oli linnunsulka, joka laskettiin ruoan viereen ja jolla tökittiin mahdollisimman pitkälle suuhun oksennusrefleksin aikaansaamiseksi. Keskiajan ruokailuissa näkyy muitakin eroja nykypäivään verrattuna, kuten perunan sijaan syöty nauris ja savupiippujen tilalla olleet savuräppänät. Vesi ei aina ollut luotettava nesteytystapa mahdollisien saastumien takia, joten ruoan yhteydessä juotiin usein olutta, joka oli enemmän aatelisille, tai kotikaljaa.
Kastelholman linnan tornin alimmassa kerroksessa sijaitsee vankila, johon tuotiin esimerkiksi noitavainoista tuomittuja naisia odottamaan teloitustaan. Noitien väitettiin vievän lapsia ja lentävän Kyöpelivuorille tapaamaan paholaista. Nämä naiset oli pakotettu tunnustamaan, ja vielä tunnustamisenkin jälkeenkin kuulusteluita jatkettiin. Toisinaan naisia jopa kidutettiin ilmiantamaan toisiakin naisia noituuksista.
Kastelholman linnan vankilassa on istunut myös Ruotsin entinen kuningas ja Kustaa Vaasan poika Erik XIV. Erik oli hyvin vainoharhainen, ja hänen oletetaan kärsineen skitsofreniasta. Noustuaan valtaan hän alkoi murhaamaan muuta hovistoa. Erik meni naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa, jonka ajateltiin olevan ala-arvoinen, sillä Kaarinalla ei ollut kuninkaallista tai aatelista sukutaustaa. Nämä tekijät johtivat siihen, että Juhana syrjäytti Erikin vallasta ja vangitsi hänet. Pelko Erikin vapauttamisesta nousi, ja siksi Erikiä siirrettiin loppuelämänsä vankilasta toiseen. Erikin elämä päättyi Tukholmassa, kun hänet myrkytettiin ruokaan sekoitetulla arsenikilla.
Lauantaiaamuna vierailimme Utön majakassa ja pääsimme ylös majakan huipulle. Erityisen elämyksellistä majakkavierailulla oli sen huipulla oleva linssistö, josta avautui huikeat näkymät saarelle ja merelle. Linssistöön on mahdollista päästä vain kerran vuodessa kansainvälisenä majakkaviikonloppuna.
Utön majakka rakennettiin vuonna 1753, ja se on tärkeä merenkulun turvalaite. Tätä ennen reitin näyttämiseen käytettiin korkeaa valaistua pylvästä. Alkuperäinen majakka tuhoutui Suomen sodan aikana ja uusi rakennettiin osittain säilyneistä materiaaleista 1814. Uuden tornin rakennustöissä huomattiin sen alaosan olevan vinossa, joten siihen rakennettiin taso, jonka päälle loppu tornista pystytettiin.
Suoraan majakan kappelin yläpuolella on majakan linssistö ja valaisin. Näin ylhäällä majakassa sijaitsevat kappelit ovat erittäin harvinaisia. Valaisinta pyörittävä mekanismi on sama kuin joissakin vanhemmissa kelloissa, joissa punnuksen laskeutuminen pyörittää laakeria. Majakan valkopunainen väritys on helppo nähdä pystysuorassa kohoavana horisontin yltä. Väreillä ja raidoilla on myös merkitys signaalilipuissa. Punavalkoinen väritys merkitse kirjainta H, joka tarkoittaa, että aluksessa on luotsi ja että Utössä sijaitsee luotsiasema.
Yli 50 metrin pituisella aluksella vaaditaan olevan luotsi eli merenkulun ammattilainen, joka auttaa vaikeilla vesialueilla navigoinnissa Utössä sijaitsee. Aikoinaan väylien huolto oli luotsien vastuulla. Luotsit olivat alun perin lähisaarille asettuneita sesonkikalastajia, jotka hyödynsivät omia veneitään luotsatessaan väyliä laivoille. Sana luotsi tulee ruotsin kielen sanasta loda, josta se kehittyi sanaksi luodata -> luotsi. Luotsit olivat tärkeitä varsinkin arvokkaiden lastien, muun muassa suolojen kuljetuksessa. Jos vettä päätyi lasteihin huonon navigoinnin seurauksena, suolat sulivat ja kukaan ei saanut tuottoa.
Utön ensimmäiset ympärivuotiset asukkaat asettuivat saarelle 1728, ja he olivat niin sanottuja kruunun luotsaajia, jotka Ruotsin hallitsija oli itse valinnut töihin. Isovihan aikana ulkosaaristosta pakoiltiin Ruotsin suuntaan Venäjän pelossa. Utöläiset palasivat isovihan päätyttyä takaisin saarelle.
Päivän aikana kuulimme tarinoita Utön vaarallisista vesistä. Kaksi kuuluisinta Utön ympäröivällä vesistöllä olevaa hylkyä ovat amerikkalainen Park Victory (upposi v. 1947) ja virolainen Estonia (upposi v. 1994). Utön asukkaat ovat monesti auttaneet hätätilanteissa merellä muun muassa jouluyönä uponneen Park Victoryn ja uusikaupunkilaisen Drakenin onnettomuuksien aikana.
Irrotimme köydet 14.10 ja lähdimme kohti Kastelholmaa, jonne on matkaa noin 50 merimailia. Matka alkoi moottorilla ja kello 14.45 nostimme purjeet. Purjeita oli nostamassa Siina ja Tuukka samalla, kun Maija navigoi ja Esteri oli ruorissa. Aluksi purjehdimme isopurjeen, staysailien ja genuan voimin viiden solmun nopeutta. Kun kello lähestyi viittä, tuuli alkoi tyyntyä ja sen mukana vauhtimme tippua. 16.40 rullasimme genuan sisään ja nostimme genaakkerin sen tilalle. Genaakkerin avulla saimme nostettua nopeuden takaisin viiteen solmuun.
Genaakkeria voidaan pitää genuan ja spinaakkerin välimuotona. Purje on leikkaukseltaan pullistuva ja on tarkoitettu lähinnä sivu- tai sivumyötäiseen tuuleen. Genaakkeri eroaa spinaakkerista siten, ettei se vaadi omaa puomiaan. Se voidaan köyttää reunoistaan kiinni keulan ulkopuolelle.
Klo 22 seilaamme kohti Lumparnia. NNE 26 tämänhetkisen nopeusennätyksen 8,5 solmua teki ruorissa ollut Siina, joka otti tunnilla kiinni arvioitua saapumisaikaa eli ETAa.
Perjantaina puoli kahdeksan aikoihin illalla rantauduimme kauniille Utön saarelle. Utö on Suomen eteläisin vakituisesti asutettu saari. Asukkaita on talvisin 30–40, vaihdellen vuosittain. Saaren erikoisuus on Suomen ensimmäinen valomajakka, joka ohjaa laivoja Turkua kohti.
Saariston historia on samalla maankohoamisen historiaa. Viimeisimmän Veiksel-jääkauden jäätiköitymisvaihe loppui noin 10 000 vuotta sitten. Jään painon väistyessä maa alkoi kohota osittain jopa vedenpinnan yläpuolelle. Näin syntyivät ensimmäiset saaret ja luodot nykyiselle Itämerelle ja esihistoriallinen asutus levisi saaristoon. Esimerkiksi Utö on aiemmin koostunut pienemmistä saarista, mutta aikojen saatossa matalammatkin kohdat ovat nousseet merestä yhdistämään saaria ja paljastamaan uutta meren hiomaa silokalliota.
Pohjolassa kohoaminen jatkuu edelleen noin 3–13 mm vuodessa merenpintaan nähden. Tämän takia merenpinnan nousu ei vaikuta Suomen alueella niin merkittävästi kuin muualla, missä maa on jo kohonnut. Vaikka kohoaminen on hyvin hidasta, voi sen silti ihmiselämän aikana havaita esimerkiksi rantaviivan muuttumisesta. Siru
Tänään tutustuimme Örön linnakesaaren historiaan. Ennen 1900-luvun alkupuolta Örö toimi Hiittisten kylien laidunmaana sekä kalapaikkana kalastajille. Koleraepidemian aikana saaren länsiosaan haudattiin ohikulkeneiden laivojen sairastuneita merimiehiä, mutta kunnon hautausmaata ei koskaan perustettu, joten kummittelun mahdollisuus oli suuri. Paikalliset välttivätkin yöpymistä saarella.
1800-luvun lopussa Venäjä alkoi rakentaa Pietari Suuren merilinnoitusketjua Suomenlahdelle. Motiivina oli pelko yhdistyneestä Saksasta. Örötä alettiin linnoittaa 1910-luvulla. Venäläiset asensivat saareen 6 (152 mm) ja 12 (305 mm) tuuman tykkejä, joista jälkimmäiset olivat Obuhovin tehtaan valmistamia taistelulaivatykkejä. Itsenäistymisen jälkeen Venäjä luovutti Örön Suomelle, mutta teki tykeistä käyttökelvottomia muun muassa heittämällä lukot mereen. Suomalaiset kuitenkin saivat tiedolla ja taidolla tykit toimimaan venäläisten sabotaasista huolimatta. Talvisodan aikana Ranska lahjoitti Suomelle uusia piippuja 12 tuuman patteria varten. Piiput salakuljetettiin rahtialuksissa viljaan peitettyinä.
Kasematin sisälle pääsee ainoastaan oppaan johdolla. Kuulimme häneltä tykin piipun painavan peräti 50 000 kiloa. Ihan joka päivä ei pääse sellaista kokemaan, joten tietenkin kuvia tuli miljoona. Mietimme paljon sitä, millaista kasematin sotilailla on ollut niissä oloissa ja voimme vain kuvitella, millaisia kuulovaurioita heillä on ollut. Mieleen jäi se, kuinka ratkaisevassa asemassa tuollaiset pienetkin sotilastukikohdat ovat olleet talvi- ja jatkosodassa. Kokemus oli varsinkin meille sotahistoriasta kiinnostuneille yksi tämän reissun kohokohdista.
Bengtskärin taistelussa jatkosodan aikana suomalaiset ampuivat Öröstä Bengtskärin majakkaan pelotellakseen neuvostojoukot pois mutta eivät osuneet. Taistelu kuitenkin päättyi suomalaisten voittoon.
Toisen maailmansodan jälkeen Örö toimi varusmieskoulutuspaikkana. Toisen maailmansodan aikana sekä sen jälkeen saarelle asennettiin muun muassa 130 ja 120 mm tykkejä sekä 88 mm ilmatorjuntakanuunoita alkuperäisten tykkien lisäksi, joita puolestaan modernisoitiin useaan otteeseen. Suomen entinen presidentti Sauli Niinistö suoritti varusmiespalvelunsa Örössä. Saaren 12 tuuman patteri laukaisi viimeisen laukauksensa vuonna 1971.
Lähdimme Öröstä klo 12.10 tuulen nopeuden ollessa noin 1-2 m/s etelästä. Sää oli lähdön aikaan melko aurinkoinen ja taivaalla oli vain muutama pilvi. Opettelimme ryhmänä Lokin purjeet, skuutit, fallit ja vinssit. Nostimme isopurjeen klo 15.50, minkä jälkeen nostimme genoan ja staysailit. Säätila on puolipilvinen ja aurinko paistaa. Tuulen nopeus on noin 5 m/s etelästä Jurmon edustalla koordinaateissa 59°49′,595N 021°40′,872E
Eilen suuri osa legistämme pääsi pulikoimaan ja tutkimaan Dalskärin rantaan. Tehtävänä oli kerätä eliönäytteitä vesistöstä. Maija ja Esteri snorklasivat levänäytteitä pinnan alta. Löysimme muun muassa viherahdinpartaa, leväkatkoja sekä rakkohaurua.
Rakkohauru on ruskolevälaji, ja sen tunnistaa rakoistaan ja ruskeanvihreästä väristään. Rakkuloita on kahdenlaisia, ilma- sekä lisääntymisrakkuloita. Kyseinen levälaji lisääntyy niin suvuttomasti kuin suvullisestikin. Suvuton lisääntyminen tapahtuu jakautumalla, kun taas suvullisessa rakkohaurut vapauttavat sukusolunsa veteen juhannuksen aikoihin täydenkuun koittaessa. Rakkohauru on Itämeren avainlaji, ja se voi elää yli kymmenvuotiaaksi.
Monet selkärangattomat eläimet, kalat ja niiden poikaset viihtyvät rakkohaurujen muodostamissa eliöyhteisöissä. Esimerkiksi rantakäärme munii myrskyjen tuomiin rakkohauruvalleihin.
Rakkohaurua on havaittavissa koko Itämeren alueella. Vuonna 1978–1979 rakkohauru kuitenkin hävisi laajalti Suomen rannikoilta, koska nopeakasvuiset letti- sekä pilviruskolevät valtasivat sen kasvualueita. Itämerestä voi löytää myös rakkohaurua muistuttavaa itämerenhaurua. Itämerenhauru on kuitenkin rakkohaurua pienempi, harvinaisempi ja sirompi.
Dalskärissä silmiimme osui paljon erilaisia lajeja, joista yksi on viherahdinparta. Sen tunnistaa hyvin ohuesta, tuuheasta ja kirkkaanvihreästä kasvustosta, vaikka se voi myös olla kellertävää ajankohdasta riippuen. Viherahdinparta on Itämeren rihmalevistä yleisin, ja se on yleensä kalliossa tai kivikossa kiinni puolen metrin syvyyteen asti. Vedessä ollessaan kyseinen levä on hyvin pehmeää ja monien mielestä miellyttävän tuntuista. Nostettaessa levän huiskut takertuvat toisiinsa ja lajinomainen pehmeys ja ilmavuus hieman häviää. Erilaiset katkat viihtyvät levän uumenissa, eräät etsien suojaa ja toiset ravintoa. Viherahdinparta lisääntyy vain suvuttomasti itiöiden avulla. Syksyisin kuollutta viherahdinpartaa nähdään paljon rannoilla myrskyjen ja aaltojen irrottamana.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.