Jokaisesta tällä kurssilla käsitellystä aihealueesta on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja. Edelleen: niistä taustakulttuureista, joiden aikaansaamia kuvallisia ilmauksia tällä kurssilla on tarkasteltu, on kirjoitettu vielä jättimäisempiä kirjastoja. Taidehistoriassa, vaikka onkin historian suuresta kertomuksesta poimittu perin kapea erityisnäkökulma, riittää tutkittavaa loputtomiin. Erityisen rannaton aihe käsiteltäväksi on 1900-luvun yhä moniulotteisemmaksi haarautuva taideilmaisu.
Vuosisadan vaihtuminen sinänsä on vain allakantekijöiden ongelma. 1800-lukulainen kehitysoptimistinen ja eurooppalaisuuden kuvitellusta ylivertaisuudesta muuhun maailmaan nähden hurmaantunut kulttuuri jatkoi kehittymistään kaikessa rauhassa.
Toisaalta lähestyvillä komeilla pyöreillä vuosiluvuilla on taipumus herättää myös kohtalonuskoista pelkoa. Yleensä edistysuskoiseen eurooppalaiseen ilmapiiriin liittyi myös vuosisadan lopun fin de siècle –ahdistusta, pahaenteinen aavistus, että 1800-luvun la belle époque, hyvinvoinnin aika, saattaa olla kohta mennyttä, kuten sitten kävikin syyskesällä 1914, kun Eurooppa lähes yllättäen ja täysin järjettömän tuntuisella tavalla suistui ensimmäiseen maailmansotaan.
Edeltävien vuosisatojen esi-isiinsä verrattuna 1900-luvun ihminen eli paljon moniarvoisemmassa – tai arvoiltaan hajanaisemmassa – maailmassa. Uskonnosta tai uskonnottomuudesta oli tullut yksityisasia. Tiedonvälitys kehittyi nopeasti ja antoi yhä enemmän tietoa yhä kauempaa. 1900-luvulle osuivat pahimmat ihmiskunnan siihen asti itselleen järjestämät katastrofit sekä ennennäkemätön ideologioiden moninaisuus sekä niiden välinen kamppailu paremmuudesta.
Varsinkin 1900-luvun molemmat maailmansodat muokkasivat ihmisten käsityksiä itsestään sekä ympäröivästä maailmasta. Järkeen ihmisen toiminnan ohjaajana sekä ihmiskunnan jatkuvaan edistykseen oli vaikea uskoa enää Auschwitzin ja Hiroshiman jälkeen, puolen Eurooppaa ollessa raunioina ja kymmenien miljoonien ihmisten kuoltua väkivaltaisen kuoleman. Johtopäätös: tämä on hullu maailma. Seuraus: entistä ”hullumpi” taideilmaisu.
1800-luvulla alkanut perinteisen arvopohjan murentuminen, maailman nopea muuttuminen sekä maailmansotien aikaansaamat järkytykset heijastuivat sodanjälkeiseen ideologiseen ilmastoon epävarmuuden tunteena. Eurooppalaisissa älymystöpiireissä muodikas eksistentialistinen filosofia on tästä yksi ilmaus. 1900-luvun ihminen tunsi olevansa eksyksissä, ”maailmaan heitettynä”, eikä hän ei tuntenut voivansa enää luottaa mihinkään itsensä ulkopuoliseen auktoriteettiin. Ihminen oli täysin vapaa päättämään itse. Ikävä kyllä, hän joutui myös itse kantamaan vastuun päätöksistään.
1900-luku oli arvojen etsinnän vuosisata, kun entisiin ei ollut enää luottamista. Tämä etsintä näkyy myös tuon vuosisadan yhä kokeellisemmassa taideilmaisussa sekä tunkeutumisessa yhä syvemmälle ahdistuneen ihmismielen syövereihin.
1800-luku oli jo tuonut tullessaan uusia välineitä. 1900-luvulle tultaessa valokuvaus oli jo miehen iässä. Ei aikaakaan, kun ilmestyi elokuva. Liikkuvasta kuvasta tulikin nopeasti oma kuvallisen taiteen muotonsa. Videotekniikan kehitys 1970-luvulta lähtien antoi liikkuvaan kuvaan nojaavalle taiteelle uusia mahdollisuuksia. Kuvallista ilmaisua mullisti entisestään tietokonetekniikan kehitys.
1800-luvun jälkipuoliskon kapinallisten uusien taidesuuntauksien mukana taiteilijat alkoivat itse määritellä taiteen normeja, yksinoikeudella. Taidetta on se, minkä taiteilija sanoo taidetta olevan, ei suinkaan kriitikot, taidekoulujen opettajat eikä suuri yleisö. Taideilmaisu vapautui lopullisesti perinteistä, kun mikä vain voi olla taidetta –asenne valtasi alaa.
Suuren yleisön ymmärrys ei tosin aina jaksanut ylettyä taiteilijoiden aivoitusten tasolle, mutta uuden taiteen tehtävä olikin ravistella vanhoja luutuneita arvoja, provosoida ja herättää keskustelua.
Kun taiteilijat tällä tavoin itse määrittelevät taiteensa taiteeksi, voi periaatteessa olla tuloksena yhtä monta taiteen suuntausta kuin mitä on kuvantekijöitäkin. Taiteentutkimus, kritiikki ja taiteentulkinta yrittävät kuitenkin yksinkertaistaa tutkimusaluettaan ja ymmärtää tutkimuskohdettaan sijoittamalla teoksen johonkin kategoriaan, lokeroon, jossa lukee jokin määritelmä, jokin ”ismi” -päätteinen sana.
Näitä ismejä löytyy 1900-luvun taiteesta kymmenittäin. Runsaudenpulan vuoksi esittelen vain kaksi merkittävää. Molempien varsinainen kukoistuskausi ajoittui maailmansotien väliseen aikaan, mutta niiden seurausvaikutukset ulottuvat näihin päiviin asti.
Kuvataiteessa oli jo 1800-luvun lopulta lähtien alkanut kehittyä perusjako esittävään ja ei-esittävään eli abstraktiin taiteeseen. Esittävässä kuvassa on ainakin jotakin melko yksiselitteisesti tunnistettavaa. Abstrakti kuva kommunikoi kokonaan tulkittavuudella, jossa tärkeä osarooli saattaa olla myös kuvan nimellä. Kuva saattaa olla pelkkiä maaliroiskeita, ja nimetty vaikkapa tyyliin ”Aamu”. Taiteelle ominainen jännite syntyy ei-tunnistettavan kuvan ja nimenä olevan tunnistettavan käsitteen välillä.
Raja esittävän ja ei-esittävän kuvan välillä on kuitenkin epätarkka. Siitä käyköön esimerkkinä kubismi, joka on 1900-luvun kuvataidevirtauksista merkittävimpiä ja modernille kuvataiteelle kenties eniten vaikutteita antanut. 1800-luvun yhteydessä mainittu Paul Cézanne jo ennakoi kubismia pelkistäessään maalauksissaan kohteitaan vähitellen yhä lähemmäs geometrisia perusmuotoja. Nimi kubismi tuleekin juuri tästä kuvaelementtien geometrisuudesta.
Kuuluisin ja merkittävin kubisti oli Pablo Picasso (1881–1973), yksi kuvataiteen merkittävimmistä uudistajista 1900-luvulla. Lähestulkoon kaikki kuvat, joita kurssi on tähän saakka tarkastellut, monien tuhansien vuosien ajalta, jäljittelevät näköaistimusta. Kuvalla ajatellaan olevan jonkinlainen vastine ihmistajunnan ulkopuolisessa todellisuudessa.
Myös kubismi jäljittelee näköaistimusta, mutta aivan uudella tavalla. Ihminen ei näe perinteistä kuvaa sillä tavoin kuin se on maalattu, yhtenä kokonaisuutena, jossa kaikki on näkyvissä yhtä terävänä, ikään kuin ihmisen silmä kykenisi hahmottamaan kaiken yhdellä kertaa.
Kubismin perusidea on nerokas: ihmisen näköaistihan on pistemäinen! Emme näe kerralla koko maisemaa. Näemme siitä terävänä vain pienen yksityiskohdan. Ihminen tarkastelee maailmaa vilkuilemalla ympärilleen. Silmä poimii yksityiskohtia ja hajottaa laajemman näkymän analysoitavaksi. Ajattelu karsii havainnosta epäoleellisuudet pois ja pelkistää yksityiskohdat perusmuodoiksi. Lopuksi ajattelu kokoaa tämän analyysin tulokset uudelleen kuvaksi. Juuri tätä jäljittelee kubismi.
Kubistisen maalauksen voidaan ajatella olevan tasolle tehty veistos. Esittäessään vaikkapa ihmishahmoa kubistinen maalaus ei tarkastele kohdettaan yhdestä pisteestä käsin, kuten perinteisessä maalaustavassa tehdään. Maalari tavallaan kiertää mallinsa ympäri ja ikuistaa oleellisimmat maalaukseensa.
Kubismin tavoitteet taipuivat helpoimmin toteutettaviksi maalaustaiteessa. Kuvanveistotaide alkoi myös hiljalleen irtautua perinteisestä ilmaisusta ei-esittävään suuntaan, mihin kubismikin antoi herätteitä. 1900-luvun arkkitehtuuriin kubismi vaikutti myös, ennen kaikkea siihen liittynyt pelkistämisen ajatus.
Tärkeintä uusimman ajan rakennustaiteen kehitykseen vaikuttanutta suuntausta kutsutaan nimellä funktionalismi, tai tuttavallisemmin ”funkis”. Käsitteen voisi suomentaa vaikkapa ”toiminnallisuus” –ismiksi. Rakennuksen tarkoitus on ennen kaikkea toimia tarkoituksenmukaisena suojana, oli kysymys sitten yksityiskodista, kaupparakennuksesta, tehtaasta, kasarmista tai hallintorakennuksesta. Talo on ”asumiskone”, jossa koristukset ovat pelkkää turhuutta.
Funktionalismilla on aatteellinen esi-isänsä jugend-tyylissä. Senkin perusidea oli toiminnallisuudessa, vaikkakin jugend-tyyli viljeli vielä runsasta koristeellisuutta. Varhaisimmat funktionalismiin viittaavat ajatukset löytyvät jo 1800-luvun viime vuosilta, mutta funktionalismin varsinaisen kukoistuksen aika oli 1920- ja 1930-luvuilla. Funktionalismin perintö vaikuttaa arkkitehtuurissa kuitenkin yhä, vaikka toisen maailmansodan jälkeen puhutaan laveammin vain modernismista arkkitehtuurissa.
Yksi kehityslinja kohti funktionalismia johtaa niin sanotusta 1920-luvun klassismista. Klassisen arkkitehtuurin ihanne heräsi vielä kertaalleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, nyt vain paljon viitteellisempänä verrattuna edellisten vuosisatojen moniin klassismeihin. Side antiikin rakennusperintöön näkyi rakennuksissa enää tarkasti harkittuina mittasuhteina sekä niukkoina koristelainoina julkisivulla, esimerkiksi antiikin muotokieltä maltillisesti mukailevina listoituksina sekä medaljonkikoristeina. Puhutaankin eklektisestä eli valikoivasta klassismista. Suomalainen 1920-luvun klassismi näkyy hienosti Töölön kaupunginosassa ja se huipentuu Eduskuntatalossa, jossa yhdistyy karu punagraniitti vahvasti tyyliteltyihin korinttilaisiin pylväisiin.
Kun 1920-luvun klassismista siivotaan pois viimeisetkin koriste-elementit, ollaan jo aika lähellä funktionalismia, joten funktionalismikin pohjimmiltaan ponnistaa antiikin suhdegeometriasta. Kuitenkaan pelkkä koristeeton ulkomuoto ei vielä tee puhdasta funktionalistista rakennusta. Lisäksi tarvitaan oikeaoppinen runkorakenne.
Funktionalistisella rakennuksella on laatikkomainen perushahmo, joko yksi, tai rakennusmassa on jäsennelty useammaksi kuutiomaiseksi osaksi. Funktionalismin rakenteellinen ydin on itsekantavassa teräsbetonirakenteessa, joka periaatteessa muodostaa yhden kappaleen, rakennusta koossa pitävän kuoren. Rakennus voidaan – ainakin teoriassa – nostaa maasta ilmaan yhtenä kappaleena.
Koristeet on hylätty turhuutena, koska ne eivät ole välttämättömiä toiminnallisuuden kannalta. Funkisrakennuksen kauneus perustuu sen aineettomuuden tuntua tavoittelevaan hahmoon ja yksinkertaisiin linjoihin. Hohtavan valkoiset sileäksi rapatut koristeettomat seinäpinnat antavat kevyen ja eteerisen vaikutelman. Ikkunatkin on nostettu samaan tasoon seinäpinnan kanssa, mikä edelleen tehostaa keveyden vaikutelmaa. Syvemmälle seinään asennetut ikkunankehykset olisivat paremmin säältä suojassa, mutta silloin ne rikkoisivat seinän harmonian.
Kunnon funkisrakennuksessa on tasakatto, koska sinänsä käytännöllinen harjakatto rikkoisi kuutiomaiset peruslinjat rumasti. Kuinka hyvin tasakatto soveltuu pohjolan sateiseen ilmastoon, se onkin jo toinen juttu. Käytännöllisyyttä painottavasta nimestään huolimatta funktionalismi ei suinkaan aina toimi hyvin käytännössä.
Perinteisessä rakentamistavassa rakennuksen kantava runko muodostui ulkoseinämuureista sekä huoneita toisistaan erottavista kantavista sisäväliseinistä. Monikerroksisissa funkisrakennuksissa, varsinkin tehdas- ja virastorakennuksissa, funktionalismin ideaaliin liittyy kantaviin pystysuoriin pilareihin perustuva runkorakenne. Rakennuksen välipohjat sekä katto ovat pilarien varassa. Rakenteessa ei ole kantavia sisäseinämuureja, mikä mahdollistaa sisätilojen vapaan muuntelun.
Pilarit on sijoitettu ulkoseinälinjan sisäpuolelle, mikä antaa suunnittelijalle vapaat kädet julkisivun suhteen. Rakenne sallii mielin määrin ikkunapintaa. Varhaisen funktionalismin tärkeä ja luonteenomainen ulkonäköelementti olivat nauhamaiset ikkunat, toisinaan koko julkisivun pituiset. Tämä ”silmänkääntötemppu” ärsytti vanhan liiton arkkitehteja. Koko rakenne tuntui uhmaavan luonnonlakeja, kun painava betoniseinä näytti olevan hauraan lasin kannatuksella.
Tärkeä funktionalistisen ajattelun alkukoti oli maailmansotien välisessä Saksassa, Bauhaus-taideteollisuuskoulu, jonka johtaja Walter Gropius yhteistyökumppaneineen painotti toimivuutta ja yksinkertaisuutta yhdistettynä korkeaan laatuun. Arkkitehtuurin ohella bauhausilaisuus antoi vahvan panoksen ennen kaikkea huonekalujen suunnitteluun. Gropiuksen jälkeen Bauhausia johti Mies van der Rohe. Natsit tuomitsivat Bauhausin pyrkimykset ”epäsaksalaisiksi”, ja koulun toiminta kävi mahdottomaksi vuodesta 1933 lähtien.
Merkittävimpien funktionalistiarkkitehtien – kuten Frank Lloyd Wright ja Le Gorbusier – tärkeimmät rakennukset ovat yhä käytössä ja yhä hämmästyttävän moderneja, vaikka vanhimmat niistä ovat kohta satavuotiaita.
Suomalainen arkkitehti Alvar Aalto (1898–1976) on edellä mainittujen herrojen kanssa samassa kategoriassa, maailmanluokkaa oleva modernistinen arkkitehti, jonka suunnittelemiin rakennuksiin käy tutustumassa arkkitehtiopiskelijoita joka puolelta maailmaa.
Turku pääsee ylpeilemään olevansa funktionalismin kehto Suomessa, osittain johtuen Helsingin arkkitehtipiirien vanhoillisuudesta. Turussa on useampikin Aallon tärkeä varhaisteos. Humalistonkadulla sijaitsevassa Lounais-Suomen Maalaistentalossa näkyy tyylisiirtymä 1920-luvun klassismista – josta muistuttaa enää julkisivun yläosan koristelu – kohti funktionalismia. Läntinen Pitkäkatu 20, niin sanottu standardivuokratalo, jossa Aalto kokeili ideoitaan asuntorakentamiseen, edustaa jo varsinaista funktionalismia. Aallon Turun-kauden päätyö on Kauppiaskadulla sijaitseva Turun Sanomien toimitalo, joka on Aallon teoksista myös rakenteellisesti lähimpänä oikeaoppista funktionalistista ideaalia.
Unescon maailmanperintökohteeksi ehdotettua Paimion sairaala-aluetta pidetään Aallon funkiskauden huipentumana. Sairaala oli alkujaan tuberkuloosiparantola, minkä vuoksi se sijoitettiin maaseudulle raikkaalle mäntykankaalle. Puhtaus, valo ja raikas ilma olivat tärkeitä potilaiden hoidon kannalta. Nämä asiat Aalto otti suunnittelussa huomioon, aloittaen siitä, miten rakennus ottaa päivänvalon vastaan. Rakennus on yhä täysin toimiva sairaalatarkoituksiin ja sitä paitsi lumoavan kaunis männikön keskellä aurinkoisena kesäpäivänä.
Erik Bryggman on turkulaisittain tärkeä funktionalistinen arkkitehti. Bryggmanin pääteos on Åbo Akademin kirjastorakennus Turun tuomiokirkon takana. Ollakseen modernistinen rakennus Suomen arvokkaimpiin kuuluvassa kaupunkimaisemassa se istuu herkkään ympäristöön yllättävän luontevasti. Turun hautausmaalla seisova Ylösnousemuskappeli kauniisti sisään lankeavine valoineen on toinen Bryggmanin korkealle arvostettu työ. Talvisodan jälkeen valmistunut Ylösnousemuskappeli ei ole enää tiukan funktionalistinen, vaan Bryggman sovelsi siihen monenlaisia ilmaisua pehmentäviä tyylivaikutteita aina italialaisista kansanrakennuksista alkaen.
– – –
1900-luvun taidehistoria on laaja tarina, jossa riittäisi kerrottavaa tuhansien sivujen täydeltä. Annan tarinan kuitenkin päättyä kubismiin ja funktionalismiin. Nämä molemmat taiteelliset suuntaukset – toinen kuvataiteen, toinen ennen kaikkea arkkitehtuurin saralla – muodostivat kumpikin omalla alueellaan tärkeimmän perustan erilaisten suuntauksien edelleen kehittymiselle vuosisadan vanhentuessa, ja meidän päiviimme asti.
Nämä uusimman ajan tärkeät ”ismit” ovat kuitenkin monituhatvuotisen kehitystradition tulosta, uusimpia vastauksia sinänsä ikivanhoihin kysymyksiin: Millainen on hyvä kuva? Millainen on hyvä rakennus?
