Monet nykyisen ”eurooppalaisen” tai laajemmin ”länsimaisen” kulttuurin tunnusomaiset piirteet ovat muualta kuin Euroopan alueelta kotoisin olevia kulttuurilainoja ja -siirtymiä. Kulttuuriliikenteen pääsuunta on ollut idästä länteen. Varhaisimmat korkeakulttuurit kehittyivät Lähi-idässä ja säteilivät vaikutustaan lännemmäs, ensin Välimeren piiriin ja sittemmin Rooman valtakunnan välityksellä Euroopan manneralueen sisäosiin.
Varsinkin vanhempi länsimainen historiankirjoitus antoi antiikin kreikkalaiselle kulttuurille suorastaan ylisuuren merkityksen eurooppalaisen kulttuurin perustana ja halusi painaa taustalle Lähi-idän merkityksen eurooppalaisen kulttuurin vanhempana kehtona. Kreikkalainen kulttuuri ei suinkaan kehittynyt tyhjästä eikä kotoperäisesti, vaan se sai runsaasti vaikutteita idempää, Välimeren itäosien vanhemmista korkeakulttuureista. Välimerellinen sijainti mahdollisti vilkkaat kauppayhteydet, jotka edesauttoivat kulttuurivaikutteiden siirtymistä.
Kreikkalaiselle taiteelle oli ominaista pyrkimys täydelliseen suhdeharmoniaan sekä näköhavainnon jäljittely. Kreikkalaisen taideilmaisun ihanteet muodostavat länsimaisen kauneuskäsityksen perustan, mihin vahvana osasyynä on Euroopassa 1400-luvulla herännyt antiikin kulttuurin ihailu. Renessanssin aikana sekä kuvataiteessa että arkkitehtuurissa otettiin mallia antiikin esikuvista. Noilta ajoilta on myös peräisin antiikin kulttuurin suoranainen yliarvostus sekä keskiaikaisen kulttuurin kauan jatkunut aliarvostus.
Kreikkalaisella kulttuurilla on pitkät juuret, jotka ulottuvat pronssikaudelle minolaiseen ja mykeneläiseen kulttuuriin ja näiden kautta Lähi-itään, vieläkin kauemmas menneisyyteen. Varsinkin kreikkalainen mytologia polveutuu näistä ”esikreikkalaisista” pronssikautisista kulttuureista, mutta kreikkalaisesta taideilmaisusta tuttuja piirteitä on myös näkyvissä jo tuhatkunta vuotta ennen varsinaista kreikkalaisen antiikin aikaa.
Varhaisinta maantieteellisesti ”Euroopan” alueella sijainnutta korkeakulttuuria kutsutaan minolaiseksi korkeakulttuuriksi. Sen kukoistuskausi ajoittuu aikavälille 2000–1400 eaa. Tarukuningas Minoksen mukaan nimetyn vauraan kauppa- ja merenkulkukulttuurin keskusalue oli Kreetan saarella. Sijainti oli edullinen ja turvallinen keskellä itäistä Välimerta. Voimakas laivasto huolehti paitsi kauppayhteyksistä myös puolustuksesta.
Suuret ja hyvin rakennetut palatsit kertovat rikkaudesta sekä rauhallisista oloista. Palatseissa – joista Knossoksen palatsi on suurin ja tunnetuin – ei ole linnoituslaitteita. Palatsien pylväsrakenteissa esiintyy samankaltainen kapiteeli kuin myöhemmin kreikkalaisissa doorilaisissa pylväissä. Palatsit olivat ennen kaikkea mukavia ja ylellisiä asuntoja. Niissä oli myös suuria varastotiloja.
Seinämaalaukset, joissa nuoret ja kauniit ihmiset kisailevat keskenään, antavat kuvan hienostuneesta elämästä. Niiden ilmaisutavassa on samankaltaista luonnonmukaisen ilmaisun tavoittelua kuin myöhemmin kreikkalaisessa taiteessa. Sotaiset aiheet puuttuvat tyystin. Naishahmoja esittäviä kuvia on runsaasti.
Minolaisen kulttuurin ihmiset eivät olleet antiikin kreikkalaisten esi-isiä, eivätkä he puhuneet edes kreikansukuista kieltä. Suhde myöhempään kreikkalaiseen kulttuuriin liittyy lähinnä mytologiaan, samaan merelliseen kulttuuriympäristöön sekä Manner-Kreikkaan levinneisiin minolaisiin kulttuurivaikutteisiin.
Rauhanomaiselta vaikuttava minolainen kulttuuri koki väkivaltaisen lopun. Manner-Kreikasta tulleet doorilaiset alistivat Kreetan saaren valtaansa ja ottivat kauppayhteydet hallintaansa. Minolainen kulttuuri joutui mykeneläisen kulttuurin syrjäyttämäksi.
Mykeneläisen kulttuurin kukoistusaika oli 1500–1100-luvuilla eaa. Mykeneläiset olivat antiikin kreikkalaisten suoria esi-isiä. Mykeneläinen kulttuuri on saanut nimensä merkittävän löytöpaikan mukaan. Mykenen kaupunki sijaitsi Peloponnesoksen niemimaan koillisosassa lähellä Korintin kannasta.
Minolaiseen verrattuna mykeneläinen kulttuuri oli sotilasaristokratiakulttuuria ja se antaa itsestään huomattavan sotaisen vaikutelman. Mykeneläinen kulttuuripiiri oli jakautunut lukuisiksi pieniksi keskenään alituisesti sotiviksi pieniksi soturiaatelin hallitsemiksi valtioiksi. Myöhempi antiikin kreikkalainen kaupunkivaltiorakenne pohjautui mykeneläisen ajan valtioihin.
Kulttuurin sotainen yleisilme kertoo levottomista ajoista. Mykeneläiskaupunkien ulkonäköä määrittivät puolustustarpeet. Kaupungit ovat minolaisiin palatseihin verrattuna paljon karkeammin rakennettuja ja muurit sekä huonerivit noudattelevat maaston muotoja.
Mykenen kaupungin pääporttia koristaa Euroopan vanhin tunnettu kivestä hakattu monumentaaliveistos, reliefi, johon on kuvattu kaksi vastakkain seisovaa leijonaa, siitä nimitys ”Leijonaportti”. Leijonien välissä oleva pylväs muistuttaa Knossoksen palatsin pylväitä. Leijona viittaa jo aiheena idän suuntaan ja kulttuuriyhteyksiin. Leijonalle on vanhastaan annettu vartijaeläimen merkitys ja se on tuhansia vuosia ollut suosittu aihe palatsien, temppelien sekä kaupunginmuurien sisäänkäyntien koristeluissa.
Kuva-aineistoa on säilynyt vähän. Hautalöydöt ovat tärkeä lähdeaineisto. Haudoista löydetyt aseet ja koruesineet ovat karkeahkoa työtä. Niiden muotokieli muistuttaa Keski-Euroopan laajalle levinneen kelttien La Tène –kulttuurin esineitä.
Mykeneläinen kulttuuri oli tärkeä vaikutteiden antaja antiikin kreikkalaiselle kulttuurille ennen kaikkea mytologisen perinnön vuoksi. Homeroksen teokset Ilias ja Odysseia pohjautuvat mykeneläisen ajan taruihin.
Mykeneläisen kulttuurin ja rautakautisen helleenisen antiikin (700–300-l. eaa.) väliin jää monisatavuotinen huonosti tunnettu ajanjakso, ns. ”pimeät vuosisadat”. Ajat ovat olleet ilmeisen levottomat. Löytöjä on vähän. Kirjoitustaitokin vaikuttaa välillä kadonneen.
Pimeiden vuosisatojen jälkeen alkavat hahmottua antiikin kreikkalaisen kulttuurin tunnusomaiset piirteet: kaupunkivaltiot moninaisine hallintotapoineen, muistiin merkitty jumaltarusto, kirjallisuus, filosofia sekä taideilmaisun monet muodot.
Antiikilla ymmärretään ajanjaksoa 700-luvulta eaa. 400-luvun lopulle jKr. Antiikin kreikkalaisen kulttuurin kukoistuskausi ulottui suurin piirtein meidän ajanlaskumme alkuun asti ja se eli siitäkin eteenpäin, vaikutteiden antajana, osittain sulautuneena roomalaiseen kulttuuriin.
Kreikkalaisen antiikin ajalta on säilynyt vähän maalattuja kuvia. Kuvat ovat olleet enimmäkseen seinämaalauksia. Rakennukset ovat raunioituneet jo ajat sitten ja seinien mukana ovat kuvatkin tuhoutuneet. Kreikkalaisilla ei ollut liioin tapana haudata vainajiaan kuvilla koristeltuihin ja runsaalla esineistöllä varustettuihin hautakammioihin, kuten egyptiläisillä.
Runsaasti kuvia on säilynyt keramiikkaesineissä. Keramiikka onkin siksi tärkeä lähdeaineisto. Kreikkalainen keramiikkataide oli korkeatasoista ja tutkimukselle antoisaa ennen kaikkea maalauskoristelunsa ansiosta. Keramiikka-nimityskin tulee Ateenan savenvalajien kaupunginosasta nimeltä Kerameikos.
Keramiikan koristelussa erotetaan monia kehitysvaiheita, varhaisimpana ns. geometrinen kausi 800–700-luvuilla, jolloin keramiikka-astioiden koristelu koostui vaakasuorista koristekuvionauhoista. Esittävät kuvat tulivat myöhemmin. Silloinkin vanhemmat geometriselta kaudelta peräisin olevat koristenauha-aiheet olivat yhä käytössä rajaamassa kuvakenttiä. Hienoimmat esineet ovat peräisin 500–400-luvuilta, jonka jälkeen tämä taidekäsityöperinne alkoi rappeutua.
Tekniikoita oli monia: mustakuvio-, punakuvio- sekä valkopohjatekniikat. Varsinkin punakuviotekniikassa – mustaksi maalattu tausta ja savenväriseksi jätetyt kuvat – polttaminen oli monimutkainen prosessi ja vaati runsaasti tietoa eri lämpötilojen sekä ilman vaikutuksesta polttotapahtumaan.
Keramiikka oli arkista käyttötavaraa, mutta varsinkin arvokkaampiin uskonnollisiin tarkoituksiin, kuten hautalahjoiksi, käytetyt esineet oli upeasti koristeltu maalauksin, ja aiheet oli valittu ylevän käyttötarkoituksen mukaisesti. Symposion-illanviettoihin tarkoitetut viiniastiat olivat myös usein hienosti koristeltuja juhlatalon isännän ylpeydenaiheita. Niiden aihevalikoima puolestaan heijasteli symposiumin ilmapiiriä.
Aiheita on laidasta laitaan, arkielämästä jumaltaruihin sekä pornografiaan asti. Tämän vuoksi keramiikkataide antaa eloisan kuvan kreikkalaisesta elämästä ja ajattelusta. Keramiikka-astioiden koristelussa näkyy veistoksista tuttu pyrkimys kuvata ihmisten vartalot, asennot ja vaatetus tarkasti ja luonnonmukaisina. Kuvaesitykset ovat silti vahvasti symbolisia eikä luonnonmukaisuuden tavoittelu ole itsetarkoitus. Moni ammattiylpeä ruukkumaalari signeerasi teoksensa, ja heitä tunnetaankin nimeltä kymmeniä.
Länsimainen rakennustaide on näihin päiviin asti kantanut kreikkalaista perintöä. Suorastaan ilmaisun vapautta rajoittavasti on ollut vallalla pyrkimys symmetriaan, ikkunoiden tasaisesti rei’ittämiin rytmikkäisiin julkisivuihin sekä suhdeharmonia, koskien sekä rakennuksen mittasuhteita, osien suhdetta toisiinsa sekä ikkuna- ja seinäpintojen välistä suhdetta.
Melkein minkä tahansa suorakulmaisen rakennuksen mittasuhteet pohjimmiltaan perustuvat kreikkalaisen temppeliarkkitehtuurin suhdegeometriaan. Temppelien tärkeä rakenne- sekä ulkonäköelementti olivat palkistoa kannattelevat pylväsrivit. Tärkeimmät pylväsjärjestelmät olivat doorilainen, joonialainen ja korinttilainen pylväs. Nimitykset ovat jälkimaailman antamia ja niillä on tuskin paljoa tekemistä indoeurooppalaisten kansainvaellusajan doorilaisten, Joonian rannikon tai Korintin kaupunkivaltion kanssa.
Pylväsjärjestelmät erotetaan toisistaan tunnusomaisen pylvään yläosan – kapiteelin – perusteella. Doorilainen pylväs on vanhin, yksinkertaisin ja jykevin. Sen kapiteeli on yksinkertainen: tyynymäinen pyöreä levy, jonka yläpuolella on suorakulmainen litteä laatta. Varsinkin vanhemmissa doorilaisissa temppeleissä pylväät ovat melko lyhyitä ja tanakoita, yleensä uurrettuja, seisovat suoraan alustalla ilman jalustalevyä sekä kannattelevat massiivista palkistoa.
Joonialainen pylväs on doorilaista pitempi ja sirompi. Kapiteelissa on voluuttikiehkurat, jotka edestä katsottuna muistuttavat kiemuraisia pässinsarvia tai keskeltä avattua kirjakääröä.
Korinttilaisen pylvään kapiteelia koristaa runsas monimutkainen kasviaihe, usein pienillä voluuttikiehkuroilla täydennettynä. Runsaasti koristeltu korinttilainen pylväs vaati paljon käsityötä ja oli siksi kallis.
Pylväsrivi ja sen kannatuksella oleva palkisto on rakenteena melko primitiivinen ja vaikea tehdä kivestä. Pylväiden väliä ei voi kasvattaa kovin suureksi. Muuten painava vaakasuora palkistokivi katkeaa omasta painostaan. Rakenne ei salli suuria huonetiloja.
Arvellaankin, että pylväs–palkisto-rakenne muistelee puuarkkitehtuuria. Ylöspäin suippenevat pylväät ovat kuin suuria puunrunkoja. Doorilaisen järjestelmän palkiston yleinen koristeaihe, kolmesta sormimaisesta osasta muodostuvat triglyfi-nimiset matalat pienet reliefit, ovat kuin kattoparrujen päitä. Vanhempina aikoina, kun Kreikassa oli vielä järeää puutavaraa, temppelit olivat rakennetut puusta. Puutavaran vähentyessä sekä kaupunkivaltioiden vaurastuessa puutemppelien tilalle alettiin rakentaa kestävämpiä kivirakennuksia, mutta vanha muotokieli säilytettiin, että temppeleissä asuvat jumalten kuvat tuntisivat olonsa kotoisiksi.
Temppeli oli kaupunkivaltion suojelusjumalan kuvan asunto, ei uskonnollisiin menoihin tarkoitettu kokousrakennus. Suuria sisätiloja ei tarvittu. Kulttimenot toimeenpantiin temppelin ulkopuolella. Sen vuoksi ulkomuoto oli tärkeä.
Temppelien muotokieli hioutui satojen vuosien aikana yhä hienostuneemmaksi. Temppelit näyttävät katsojan silmään täydellisen sopusuhtaisilta. Ihmissilmän rakenteesta johtuen pitemmät suorat linjat näyttävät kaartuvan. Temppelien rakentajat osasivat kompensoida silmän aiheuttamia virheitä. Temppeleihin onkin kätketty optisia korjauksia. Temppelin runko on hieman kaareva, kulmapylväät muita paksumpia, pylväsväli pienenee nurkkia kohti jne.
Kreikkalainen kuvanveisto liittyy ennen kaikkea uskonnolliseen elämään. Varhaisissa kreikkalaisissa veistokuvissa arkaaisella ajalla (700–500-luvut eaa.) näkyy selvästi egyptiläinen vaikutus. Myös kreikkalaisen keramiikan kuvituksessa esiintyi noina samoina vuosisatoina Lähi-idän suunnalta lainattuja vaikutteita. Samalle aikakaudelle osuu kreikkalaisen siirtokunta-asutuksen muodostuminen joka puolelle Välimeren aluetta. Kreikkalaisten lisääntynyt liikkuminen on näille itäisille vaikutteille ainakin osaselitys. Muita osaselityksiä voimistuvalle kulttuurisiirtymälle idästä päin voivat olla foinikialaisten Kreikan alueelle ulottuneet kaupparetket sekä itäiseksi naapuriksi Joonian rannikolle asti levittäytyvä Persian valtakunta.
Varhaisimmat antiikin kreikkalaiset arkaaisen ajan veistokuvat ovat jäykästi seisovia suoraryhtisiä marmoriveistoksia. Nuorta miestä esittäviä veistoksia kutsutaan nimityksellä kuros. Nuorta naista esittävistä veistokuvista käytetään nimitystä kore. Mieshahmot kuvataan alastomina kreikkalaiselle kuvataiteelle tyypilliseen tapaan. Naiset ovat vaatetettuja. Patsailla oli uskonnollinen tarkoitus votiivilahjoina. Veistoksissa on jo nähtävissä pyrkimys kuvata vartalo anatomisesti oikein, mutta varsinkin vanhemmat kuros- ja kore-hahmot ovat vielä melko kömpelöitä. Näiden patsaiden jäykässä ilmiasussa näkyy egyptiläinen vaikutus. Veistokset on tarkoitettu suoraan edestä katsottaviksi. Toinen jalka on vähän toisen edessä, ikään kuin veistos ottaisi askelen kohti katsojaa. Kasvoilla on tyypillinen salaviisas hymy.
Marmorinkäsittelytaito kehittyi hiljalleen ja vartalon anatomiset yksityiskohdat sekä vaatteiden laskokset opittiin ikuistamaan kovaan kiveen yhä taidokkaammin. Uusia mahdollisuuksia antoi pronssivalutekniikka. Sitkeä metalli mahdollistaa rohkeatkin asennot ilman, että veistos luhistuu omasta painostaan. Veistos voidaan valaa ontoksi, jolloin siitä tulee kevyempi ja valuprosessi on helpommin hallittavissa. Kuros- ja kore-hahmoihin perustuva veistokuvaperinne kehittyi kohti täydellisyyttä klassisella kaudella 400- ja 300-luvuilla eaa.
Pyrkimyksessä luonnonmukaisuuteen heijastuu myös kreikkalaisten tieteellinen ja filosofinen asenne. Kreikkalainen veistokuva ei ole silti luonnon jäljittelyä sellaisenaan, vaan pyrkimyksellä elävyyteen on symbolisia tavoitteita. Kreikkalaisessa kuvanveistoilmaisussa on vivahde-eroja eri vuosisatoina. Klassisen kauden alkuaikojen teosten ilmaisutavasta käytetään nimitystä ”ankara tyyli”. 300-luvulla ilmaisuun tulee lisää pehmeyttä. Klassisen kauden kuvia luonnehtii pyrkimys täydelliseen harmoniaan.
Veistokset kuvaavat useimmiten jumaltarustoon liittyviä olentoja, harvoin tiettyä ihmistä. Niinpä veistoksissa on pyrkimys yleispätevyyteen. Jumalat ovat arvokkaita olentoja. Niinpä jumalan kuvaksi maan päällä sopii vain nuoren ihmisen täydellinen vartalo. Mieshahmojen alastomuudella on myös symbolinen merkityksensä. Helleenit kuvataan alastomina, ei-helleenit eli barbaarit vaatetettuina. Klassisen ajan veistoshahmot huokuvat henkistynyttä tyyneyttä. Ne eivät poseeraa jäykästi vaan ikään kuin pysäytettyinä kesken liikkeen. Kasvoilla on sisäänpäin tai jonnekin kaukaisuuteen tuijottava vähän hajamielinen ilme. Käsi viittaa jonnekin tuntemattomaan. Veistoksen esittämä hahmo tuntuu tietävän jotakin tavallisilta ihmisiltä salattua.
Kreikkalaiset jumalat olivat tunneasteikoltaan inhimillisiä sekä myös ihmisten esi-isiä. Mitä veistoksien ilmaisutavalla lopultakin tavoiteltiin? Se on aina tulkinnan asia ja siksi vähän epävarmalla pohjalla. Täydellisen kaunis ihmishahmo saattoi edustaa myös pyrkimystä löytää jokin ihmisyyden ydin, ihmisen ”idea”, tai ilmaista ihmisessä piilevää jumaluutta.
Hellenistiseksi antiikiksi kutsutaan ajanjaksoa Aleksanteri Suuren valloituksista alkaen, 330-luvulta eaa. eteenpäin. Aleksanterin nopeasti luoma jättivaltakunta hajosi hänen kuolemansa jälkeisissä ”perinnönjakosodissa”, mutta ei alkutekijöihinsä, vaan muodostui kolme laajaa makedonialaisten kuningassukujen hallitsemaa valtapiiriä: Antigonosten Makedonia-Kreikka, Seleukidien Syyria sekä Ptolemaiosten Egypti.
Hellenistisenä aikana klassisen ajan kreikkalaisesta kulttuurista periytyvään taideilmaisuun tuli uutta dramaattisempaa sävyä. Elettiin mahtavien hallitsijoiden ja komeaan tyyliin rakennettujen kaupunkien aikoja. Arkkitehtuurissa yleistyivät monikerroksiset rakenteet. Kreikkalaisen arkkitehtuurin yksinkertaisesta perusteemasta, pylväs–palkisto-rakenteesta, kehiteltiin uusia variaatioita. Eri pylväsjärjestelmien muotokieltä yhdisteltiin toisiinsa. Tämä käsittelytapa periytyi roomalaiseen arkkitehtuuriin.
Hellenistisessä Lähi-idässä sulautui toisinaan yhteen kaksi kulttuuria. Esimerkiksi Jerusalemin temppeli rakennettiin Herodes-vasallikuninkaiden aikana uusiksi kreikkalaisvaikutteiseen tyyliin. Petran kaupunki nykyisen Jordanian alueella on kuuluisa pystysuoriin kallioseiniin hakatuista hautakammioistaan, joissa ikivanha paikallinen mahtihenkilöiden hautaustapa yhdistyi kreikkalaiseen ilmiasuun.
Kuvataiteessa heijastuu hellenistisen ajan epävakaa ilmapiiri suurine sotineen ja poliittisine intohimoineen sekä myös entisten vapaiden helleenien kohtaama uusi epävarmempi elämä makedonialaisten kuninkaiden hallintoalamaisina. Varsinkin reliefikuvat käyvät aiheiltaan sotaisemmiksi. Niiden tarkoitus olikin esitellä hallitsijoiden mahtitekoja propagandakuvien tyyliin.
Klassisen ajan tyyneys katoaa ja tilalle tulee vahva tunnelataus. Kuvat ilmaisevat voimakkaita tunnetiloja sekä rajua liikettä ja toimintaa. Kuvanveiston tekninen taituruus on huipussaan. Hieno esimerkki hellenistisen ajan tunnekylläisestä kuvanveistosta on Samothraken Nike –voitonjumalatarta esittävä veistos, jossa kylmään ja kovaan kiveen on onnistuttu vangitsemaan ällistyttävä pehmeiden aineiden vaikutelma. Jumalattaren päällä on ohut vaate, joka tuntuu hulmuavan rajun myrskyn kourissa. Vaate painautuu jumalattaren vartaloa vasten siten, että vartalon muodot paljastuvat vaatteen alta.
Vaikka Rooman valtakunta levittäytyikin kahden viimeisen esikristillisen vuosisadan aikana hallitsemaan poliittisesti koko Välimeren piiriä, ei hellenistinen antiikki silti kuollut, päinvastoin, Rooman valtakunta omaksui kreikkalaiset kulttuurivaikutteensa pääasiallisesti hellenistisessä muodossa. Rooman valtakunnan itäosa säilyi koko Rooman herruuden ajan hengeltään, kulttuuriltaan ja kieleltään kreikkalaisena eikä latinalaistunut siinä määrin kuin valtakunnan länsiosat. Rooman valtakunta on tärkeä kreikkalaisen kulttuurin – sekä kuvataiteiden alueella kreikkalaisen muotokielen ja ilmaisun – välittäjä myöhemmälle länsimaailmalle.
Kreikkalainen taide saavutti pysyvän arvon jälkimaailman silmissä ja tuli asettaneeksi länsimaisen taideihanteen kauneusnormit, jotka määrittelivät vuosisatoja länsimaisen kulttuurin käsityksiä siitä, mikä on hyvää taidetta ja hyvää arkkitehtuuria. Kreikkalainen ilmaisu oli ideaali, jota jäljiteltiin, jota kohti pyrittiin, ja johon taiteen saavutuksia verrattiin 1300-luvun lopulta lähtien aina 1900-luvun puolelle asti.
Renessanssikulttuuri oli kreikkalaisten ihanteiden uudelleenherättäjä keskiajan lopulla. Myöhemmät tyylikaudet kehittyivät renessanssi-ilmaisun pohjalta. Toisinaan oli muodissa rönsyilevämpi ilmaisutapa, kuten barokin ja rokokootyylin aikana 1600- ja 1700-luvulla. Välillä palattiin pelkistetymmän ilmaisutavan kautta lähemmäs antiikin ihanteita monissa klassismeissa ja uusklassismeissa.
Tarvittiin kuitenkin roomalaisten välittäjä- ja soveltajarooli. Ilman antiikin roomalaisia kreikkalainen kulttuuri olisi vähemmän vahvassa asemassa eurooppalaisen kulttuurin vaikutteiden antajana.
Seuraava artikkeli: 5 ROOMALAINEN TAIDE