Barokkityylin nimellä tunnettu satavuotinen taidehistoriallinen kausi, aikavälillä 1600-l. – 1700-l. alkupuoli, osuu yksiin uskonnollisesti ja poliittisesti kiihkeiden aikojen kanssa, mikä ei ole suinkaan sattumaa. Barokkityyli kehittyi näistä taustoista.
Euroopassa elettiin absolutismin ajaksi kutsuttua vahvan kuninkaanvallan kautta. Tuon ajan kruunupäät olivat itsevaltaisia kuninkaita ”Jumalan armosta”. Keskiajan lopulta alkanut kuninkaiden vallan vahvistuminen saavutti huippunsa 1600- ja 1700-luvuilla. Samalla eurooppalaiset valtiot kehittyivät kohti nykyisenkaltaista valtiorakennettaan, yhdestä keskuksesta käsin hallituiksi kansallisvaltioiksi. Tavallisen kansan kannalta kuninkaanvallan vahvistuminen oli raskasta aikaa ankarine lainsäädäntöineen, kiristyvine verotuksineen ja mittakaavaltaan yhä suuremmiksi kehittyvine sotineen.
Tuon ajan monissa sodissa olivat usein mukana uskonnolliset motiivit, ainakin tekosyinä. 1500-luvun alusta alkanut uskonpuhdistus – renessanssikulttuuriin liittyvä ilmiö sekin – oli repäissyt Länsi-Euroopan kahteen ideologiseen leiriin. Oli muodostunut katolinen Eurooppa sekä protestanttinen Eurooppa. Aikakautta 1500-luvun puolivälistä sata vuotta eteenpäin nimitetään uskonsotien kaudeksi. Barokkityyli heijastaa myös noita uskonnollisesti kiihkeitä aikoja.
Barokkityyli kehittyi renessanssi-ilmaisun pohjalta liioitellen ja paisutellen. Nimitys tulee epäsäännöllisen muotoista helmeä tarkoittavasta sanasta ja viittaa käsitykseen rappiokaudesta renessanssin jälkeen. Ajateltiin, että taideilmaisu oli renessanssissa saavuttanut täydellisyyden, minkä jälkeen renessanssi-ilmaisu oli hajonnut rujoksi ja epämuodostuneeksi.
Varhaisrenessanssi 1400-luvulla oli tavoitellut tasapainoa, harmoniaa, uskottavannäköisen ilmaisun ja kohtuullisen mittakaavan keinoin. Täysrenessanssi 1500-luvulla käytti jo laajempaa tunneasteikkoa. 1500-luvun lopun manierismissa ilmaisu sai yhä lisää kiihkeyttä. Draama-aines vain vahvistui siirryttäessä barokkiin, mutta renessanssin ja barokin rajakohta on kuitenkin vaikeasti määriteltävissä.
Barokkityylin moottorina oli ennen kaikkea katolinen kirkko, joka ryhdistäytyi 1500-luvun puolivälin jälkeen vastauskonpuhdistukseen, pyrkimyksenään ehkäistä uskonpuhdistuksen leviämistä ja parhaassa tapauksessa houkutella Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien oppeihin hairahtuneet entiset katoliset kristityt takaisin äitikirkon helmoihin.
Katolisen kirkon tukemassa ja rahoittamassa kirkollisessa barokissa onkin propagandistinen sävy. Tunteisiin vetoavalla ilmaisutavalla ja mahtavalla mittakaavalla julistettiin kirkon mahtia. 1600-luvulla moni vanha kirkko sai uuden barokkityylisen julkisivun sekä sisustuksen.
Barokkiarkkitehtuurin kehitykseen eniten vaikuttanut arkkitehti oli renessanssimestari Andrea Palladio (1508–1580). Palladio suunnitteli kirkkoja, palatseja ja huviloita enimmäkseen Venetsian ympäristöön. Palladio otti esikuvansa roomalaisesta antiikista ja korosti rakennuksissaan ennen kaikkea kauniita mittasuhteita ja symmetriaa, koristelun ollessa toisinaan huomattavan askeettista.
Palladion mukaan on nimetty kokonainen tyylisuunta, palladianismi, ja hänen tuotantonsa on toiminut esikuvana hyvinkin moni-ilmeisille tyylisuunnille, alkaen 1600-luvun barokista lähes koristeettomaan uusklassismiin 1700-luvulla.
Barokkiarkkitehdit eivät muutamin poikkeuksin nauti jälkimaailman silmissä yhtä suurta arvostusta kuin mitä nauttivat renessanssikollegat. Osittain syynä on pitkään jatkunut barokin aliarvostus ja väärinymmärtäminen jonkinlaisena tyyli-ihanteensa hukanneena rappeutuneena renessanssina. Nimekkäimmät barokkiarkkitehdit ilmestyivät taidehistorian lehdille verrattain myöhään, vasta 1600-luvun puolivälin jälkeen, tyylisuunnan itsensä ollessa jo kypsyyteensä kehittynyt.
Italialaisen barokin suurin nimi ja tärkein vaikuttaja on Gian Lorenzo Bernini (1598–1680), jonka neroutta ei tuosta aiemmin mainitusta syystä johtuen haluttu pitkiin aikoihin tunnustaa. Berninin saavutuksia vähäteltiin melkeinpä puhtaasta kateudesta, koska Berninillä oli hyvä onni olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tilaisuudessa palvella useampaakin avokätistä mesenaattipaavia. Bernini oli paremminkin kuvanveistäjä kuin arkkitehti. Hänen kädenjälkensä näkyy varsinkin Rooman Pietarinkirkossa.
Uuden Pietarinkirkon rakennustyöt oli aloitettu vuonna 1506, minkä vuoksi keskeiskirkon perusrakenne valtavine kupoleineen – joka on Michelangelon suunnittelema – heijastelee renessanssi-ihanteita. Yli satavuotisen rakennuskauden aikana suunnitelmat ehtivät muuttua moneen kertaan ja kirkon yleisilme muodostuikin barokkiseksi, varsinkin sisätiloiltaan sekä myös julkisivultaan, joka on Carlo Madernon työtä ja valmistui 1600-luvun alussa.
Rakennuksesta, josta piti tulla renessanssin korkein saavutus ja kiveen veistetty ylistyslaulu katoliselle kirkolle – ja siinä sivussa mahtavalle paavi Julius II:lle – tulikin katolisen kirkon hajaannuksen symboli ja vastauskonpuhdistuksen hengessä luotu puolustusasenteen ilmaus.
Historian ironiaa on siinä, että Pietarinkirkko itse tuli vaikuttaneeksi katolisen kirkon hajaannukseen. Jättimäisiä kustannuksia katettiin laajamittaisella anekaupalla, mistä katolisen kirkon uudistamista vaativat uskonpuhdistajat saivat hyvän argumentin syyttäessään kirkkoa pelastuksen kauppaamisesta rahaa vastaan. Kirkon vihkimisvuonna 1626 katolinen kristikunta oli jo lopullisesti hajalla ja Eurooppaa koetteli tuon ajan uskonsodista tuhoisin, 30-vuotinen sota.
Berninin käsialaa ovat Pietarinkirkon sisätilojen suurisuuntaisimmat monumentit, keskuskupolin alla seisova jättimäinen pronssista valettu baldakiinikatos sekä alttarirakennelma Cathedra Petri, symbolinen Pyhän Pietarin tyhjä valtaistuin.
Pietarinkirkon aukiota reunustavat pylväskäytävät ovat myös Berninin työtä. Pylväskäytävissä on barokki-ilmaisulle tyypillistä tunneperäistä dramatiikkaa. Jättimäiset kaartuvat pylväsrakennelmat ikään kuin sulkevat aukiolla olevat ihmisjoukot syleilyynsä. Alun perin aukioon liittyi myös niin sanottu ”barokkinen yllätys”. Mutkittelevia keskiaikaisia kapeita katuja pitkin saapuvat ihmiset tulla putkahtivat yks kaks yllättäen valtavalle aukiolle, mikä tehosti vaikutelmaa entisestään. 1930-luvulla aukion edessä olleet keskiaikaiset korttelit revittiin Mussolinin mahtikäskystä ja Tiberin rannasta aukiolle asti vedettiin kirkon keskiakselin suuntainen suora paraatikatu Via della Conciliazione. Näkymän avaaminen toisaalta tehosti asetelman barokkisuutta, mutta heikensi itsensä aukion vaikuttavuutta.
Arvostetuimpia barokkirakentajia Italian ulkopuolella ovat ranskalaisen barokin mahtavimman saavutuksen, Versaillesin linnan, rakennustöitä johtaneet Louis le Vau ja Jules Hardouin-Mansart sekä puistoarkkitehti André Le Nôtre, sekä englantilainen, Lontoon St Paulin katedraalin suunnitellut Sir Christopher Wren. Venäjällä Pietarin kaupungin palatseja rakentamassa loi komean uran italialainen Bartolomeo Rastrelli.
Barokki-ilmaisussa heitettiin menemään renessanssille tyypillinen harmonian ja tasapainon tavoittelu. Sen sijaan pyrittiin mahdollisimman tyrmäävään kokonaisvaikutelmaan venyttämällä mittasuhteet äärimmilleen, sekä leveys- että korkeussuunnassa. Barokille onkin luonteenomaista teatraalinen kulissimaisuus ja mahtipontinen poseeraus. Barokkirakennukset ovat usein yltäkylläisen koristelun peitossa, mutta tyyli sai paljon variaatioita. Barokki voi toisessa äärilaidassaan olla lähes koristeetonta. Jonkun rakennusryhmän barokkisuus saattaa ilmetä vain sen symmetrisessä sijoittelussa maisemaan, rakennusten kuutiomaisissa mittasuhteissa sekä yksityiskohdissa, vaikkapa pääsisäänkäyntiä koristavassa portaalissa sekä sisätilojen mahtipontisessa portaikossa ja ylikorkeissa huoneissa.
Barokki leikitteli myös kaarevilla muodoilla, esimerkiksi kaarevilla käytävillä, jotka yhdistävät sivurakennuksia päärakennukseen sekä soikeilla ja pyöreillä huonetiloilla, jotka saattavat olla kupolin kruunaamia. Koristeaiheet pohjautuivat antiikin pylväsjärjestelmien muotokieleen, mutta noita vanhoja aiheita saatettiin käyttää hyvinkin rajulla tavalla. Pylväspäätyaihe saattaa olla kahden kolmen kerroksen korkuinen. Se saattaa olla venytetty kaarelle tai vaikkapa aaltoilla. Hämmästyttävää sinänsä on, miten monenlaisia variaatioita on pystytty kehittelemään tuosta hyvin yksinkertaisesta teemasta.
Vaikka alkujaan kirkollinen tyyli olikin, mahtipontisuutensa ja vaikuttavuutensa vuoksi barokkityyli soveltui myös maallisten ruhtinaiden asemaa korostamaan. Euroopassa elettiin mahtimonarkkien aikaa. Loisteliaat palatsit olivat valtion edustusrakennuksia, joilla viestitettiin valtion ja hallitsijasuvun mahtia sekä omille maanmiehille että ulkomaisille vierailijoille. Suurimmillaan monta sataa metriä leveät palatsikokonaisuudet tuhansine huoneineen sijoitettiin myös maisemaan mahdollisimman näyttävästi, ja koko maisema teineen ja puistoineen rakennettiin palatsin ehdoilla ja palatsille alisteiseksi.
Ranskan ”Aurinkokuningas” Ludvig XIV on jäänyt jälkimaailman silmissä varsinaiseksi yksinvaltaisen monarkin henkilöitymäksi. Ludvig XIV on ymmärretty usein väärin. Tapa, jolla hän teki itsestään kaiken keskipisteen ja palvonnan kohteen, ei suinkaan ollut kohtuuttomuuksiin paisunutta itserakkautta, vaan pitkälti ovelaa sisäpolitiikkaa. Kilpaillessaan kuninkaan suosiosta – että Aurinkokuninkaan loistosta lankeaisi edes pieni säde minunkin päälleni – ranskalainen aatelisto ei ehtinyt juonitella keskenään häntä vastaan.
Ludvig XIV keräsi aateliston jäsenet maaseutulinnoistaan ympärilleen tavoittelemaan hänen suosiotaan ja samalla tehokkaamman silmälläpidon alle. Monituhatpäistä hoviväkeä varten tarvittiin riittävän suuret tilat, jotka samalla ilmaisisivat Ranskan mahtia valtiona.
Ludvig XIV ryhtyi laajennuttamaan Pariisin lounaispuolella sijaitsevaa isänsä Ludvig XIII:n rakennuttamaa pientä Versailles’n metsästyslinnaa. Yli kaksi vuosikymmentä kestäneiden rakennustöiden – jopa 36 000 työmiestä oli yhtaikaa työssä itse palatsin ja puiston kimpussa – tuloksena syntyi valtava palatsikompleksi, jossa on 2300 huonetta, julkisivun pituuden ollessa puolen kilometrin luokkaa. Ei tarvitse ihmetellä, jos jopa Euroopan voimakkaimman ja varakkaimman valtion Ranskan talous meni huonoon kuntoon tuon jättimäisen hankkeen seurauksena.
Alkuperäinen metsästyslinna sijaitsee rakennuksen keskellä ja samalla koko palatsialueen geometrisessa keskipisteessä. Sinne oli sijoitettu Ranskan yksinvallan keskipiste, kuninkaan paraatimakuuhuone, johon palatsisiipien, sivurakennusten ja puistokäytävien sekä palatsiin johtavien katujen linjat kohdistuivat.
Sisätilat oli tietysti rakennettu samaan suurisuuntaiseen tyyliin ja sisustettu ranskalaisen käsityötaidon edustavimmilla tuotteilla, joiden pysyvänä edustusnäyttelynä palatsi samalla toimi. Palatsin kuuluisin huone on Peilisali, joka on toiminut monien dramaattisten poliittisten tapahtumien näyttämönä. Ranskan hävittyä sodan yhdistynyttä Saksaa vastaan 1871 Saksan toinen keisarikunta julistettiin perustetuksi Versailles’n Peilisalissa, mikä oli saksalaisilta tahallinen loukkaus ranskalaisia kohtaan. Ranska pääsi kostamaan vuonna 1919, kun pahoin nöyryytetty Saksa pantiin allekirjoittamaan ensimmäisen maailmansodan rauhansopimus missäpä muualla kuin tuossa samassa salissa.
Kokonaisuuteen kuului puistoalueita kaikkiaan lähes 9 000 hehtaaria, josta suurin osa oli metsästyspuistoa. Palatsin takajulkisivun edessä levittäytyy symmetriseen geometriseen muotoon istutettu ”pieni puisto”, jolla silläkin on pinta-alaa 600 hehtaaria. Luontokin on alistettu tottelemaan kuningasta. Puut on leikattu kartion ja pallon muotoon, joissa näkyy ajalle tyypillinen kiinnostus matematiikkaan. Kun vapaasti kasvaneista puista poistetaan yksityiskohdat, jäävät jäljelle yksinkertaiset geometriset perusmuodot.
Puisto ja palatsialue oli muurein ympäröity hoviväen yksityisyyden turvaamiseksi, mutta varsinaisia linnoituslaitteita ei ollut. Tämäkin julisti kuninkaan mahtia. Hänen valtansa oli niin vahva, että hän saattoi luottaa pelkkään armeijaan turvallisuutensa takaajana.
Pitkälti juuri Versailles’n vuoksi barokkia kutsutaan Manner-Euroopassa usein Ludvig XIV:n tyyliksi, vaikka hän ei suinkaan tyylin keksijä ollut. Versailles’n palatsista ja puistosta kehkeytyi edustusrakentamisen ylittämätön saavutus, jota jäljiteltiin palatsi- ja kartanorakennuksissa ympäri Euroopan, mutta sentään paljon pienemmässä mittakaavassa. Ranskalaisuus nousi siinä samalla italialaisen kulttuurin ohi aateliskulttuurin esikuvaksi. Ludvig XIV:n ajoista lähtien Pariisi määräsi muodin.
Kuvanveistossa tavoiteltiin rajua liikettä ja intohimoa sekä tunteisiin vetoavaa ilmaisua. Barokkikuvanveiston hienoimpia esimerkkejä löytyy Gian Lorenzo Berninin tuotannosta. Hänen Proserpinan raiskaus –veistoksensa aihe on roomalainen toisinto kreikkalaisesta vuodenaikamyytistä, jossa manalanjumala Hades (roomalaisittain Pluto) ryöstää Persefoneen manalaan. Proserpina pyristelee kiivaasti vastaan. Pluto puristaa naista tiukasti, niin että hänen sormensa uppoavat syvälle Proserpinan vartaloon.
Berninin Ávilan Pyhän Teresan hurmiossa oikein tiivistyy barokin luonne uskonnollisena ja teatraalisena tyylisuuntana. Roomassa sijaitsevassa pienessä Santa Maria della Vittoria –kirkossa sijaitseva marmoriveistosryhmä kuvaa uskonnollisen ekstaasin kokemusta, jossa tuntuu olevan enemmän orgastista kuin uskonnollista sävyä. Barokki leikittelee kaikenlaisilla efekteillä. Niinpä teos hyödyntää luonnonvaloa, joka lankeaa veistoksen päälle ylhäällä olevasta ikkunasta, yhdistyneenä kullanvärisiin veistettyihin säteisiin. Amormainen veikeästi hymyilevä enkeli valmistautuu sinkoamaan keihään Pyhän Teresan sydämeen. Vaatteet Teresan yllä hulmuavat kuin myrskyssä. Paljas jalka näkyy kaavun alta. Veistosryhmä on kardinaali Scipio Cornaron hautalaite. Pääveistoksen molemmin puolin istuu Cornaro-suvun jäseniä kahdessa parvekkeen näköisessä rakennelmassa seuraamassa ja kommentoimassa Teresan ekstaasia kuin jotakin teatterinäytöstä.
Maalaustaiteessakin oli vallalla samankaltainen dramaattinen ilmaisutapa kuin rakentamisessa ja kuvanveistossa. Tosin maalaustaiteen sektorilla barokki sai runsaasti variaatioita, johtuen osittain taiteilijoiden erilaisista pyrkimyksistä ja persoonallisuuksista kuin myös hiljalleen monipuolistuvasta asiakaskunnasta.
Barokkimaalauksissa on usein jyrkkä mustaan, keltaiseen ja punaiseen painottuva väriasteikko, yön ja keinovalon sävyt. Kuva on usein maalattu mustalle pohjalle. Hahmot ja taustat on poimittu esiin ikään kuin kuvan ulkopuolella olevan suuren nuotion valaisemina. Sommittelu korostaa rajua liikettä. Kuvan henkilöt saattavat olla sijoitetut jollakin tapaa geometriseen piilorunkoon, vaikkapa vinoneliöön. Rajua toimintaa korostaa taustalla myllertävä komea luonnonilmiö, vaikkapa myrskyävä meri taivaalla rynnistävine tummareunaisine myrskypilvineen.
Renessanssin ajoista lähtien perspektiivi-ilmiö lakeineen oli ehtinyt tulla niin tutuksi, että sitä käsitellään jo suorastaan ylimielisesti. Perspektiivillä leikitellään ja sen avulla rakennellaan kaikenlaisia silmää pettäviä efektejä. Huonetilojen laakakattoon saatetaan maalata valekupoli, joka näyttää aivan aidolta tietystä lattian pisteestä tarkasteltuna. Kirkkojen ja palatsisalien kattoihin maalataan koko katon peittäviä illusionistisia maalauksia, joissa katto tuntuu avautuvan taivaaksi. Kuvassa olevat ihmiset leijailevat ilmassa ja näyttävät kokevan ylösnousemuksen aivan kirjaimellisesti. Peilikuvien kanssa operoidaan myös. Kuuluisa esimerkki on Diego Velasquez’n Las Meninas, Hovinaiset, joka pistää katsojan ymmälleen. Onko kyseessä kuva, peilikuvan kuva vai peräti peilikuvan kuvan peilikuva?
Keskiajan tuottamat kuvat olivat olleet enimmäkseen uskonnollisia, samoin renessanssin kuvista suurin osa. Barokin aikana aihevalikoima laajeni. Oli muodostunut uusia taideyleisöjä: kirkon lisäksi myös aatelispiirit sekä porvariston varakkain kerros olivat lisääntyvästi taiteilijoiden asiakkaina.
Barokin aikana kirkko oli tietysti yhä tärkeä kuvien tilaaja. Taiteethan olivat tärkeä vastauskonpuhdistuksen propagandaväline. Renessanssiajalta tutut kristilliset teemat olivat yhä yleisiä aiheita, mutta barokki-ilmaisulle tyypilliseen tapaan dramaattisemmin kuvattuina. Uskonnolliset kuvat soveltuivat toki myös aatelisten sekä porvarien makuun. Olivathan he kunnon kristittyjä.
Aateliskulttuuriin liittyi omat kuvatyyppinsä. Aateliskulttuurissa suku – ja sukuun liittyvät maineikkaat tarinat – ovat tärkeä osa. Suvun jäseniä ikuistettiin muotokuviksi. Kuljeksivia muotokuvamaalareita kiersi kartanosta toiseen. Suurimmalla osalla näistä kuvista ei ole erityisempää taiteellista arvoa, mutta yksityiskohdissaan nekin voivat olla eloisia ajankuvauksia.
Ruhtinashovit tilasivat edustusmuotokuvia, joissa vaikkapa kuningas esitettiin täydessä loistossaan, arvonsa mukaisesti kalliisti vaatetettuna, vallan symbolit kuvassa mukana – kärpännahkaviitta, kruunu, valtikka, vaakunasymbolit, taustana palatsi-interiööri ja esimerkiksi roomalainen oikeudenjumalatar Justitia patsaana muistuttamassa, kuka on tässä valtakunnassa ylin laki. Edustusmuotokuvia käytettiin usein diplomaattisina lahjoina naapurivaltioiden ruhtinashuoneille.
Ruhtinashovien kesken tehdyt naimakaupat olivat nekin diplomaattisia hankkeita, joissa tulevien puolisoiden mielipiteitä ei juuri kyselty. Yhdistämällä kaksi kuninkaallista sukua avioliiton kautta keskenään sukulaisiksi pyrittiin parantamaan myös valtakuntien välisiä suhteita. Nuoripari saattoi nähdä toisensa ensimmäisen kerran vasta tuomiokirkon alttarilla. Avioliittoneuvottelut oli käyty lähettiläiden välityksellä, ja niitä varten tarvittiin prinsessasta edustava muotokuva.
Taidekokoelmien kerääminen kuului myös aateliskulttuuriin, osana mahtavien sukujen arvovallan pönkittämistä sekin. Palatsien ja kartanoiden gallerioiden seinille hankittiin korkeaan hintaan renessanssimestarien töitä sekä aikalaistekijöiden tasokkaimpia töitä ja totta kai suvun tärkeitä jäseniä esittelevä muotokuvakokoelma. Mahtavimmat yksityiskokoelmat – niin suuret, että niitä varten rakennettiin kokonaisia omia palatsirakennuksia – kerääntyivät hallitsijasukujen haltuun, Ranskan ja Espanjan kuninkaille sekä Itävallan ja Venäjän keisareille. Ranskan vallankumouksen jälkeen näitä kokoelmia alettiin avata yleisölle ja myöhemmin ne kehittyivät maailman johtaviksi taidemuseoiksi.
Varsinkin Hollannissa varakas porvaristo oli myös taiteilijoiden asiakkaana. 1600-luku oli vastaitsenäistyneen Hollannin kulta-aikaa sen hallitessa muutaman kymmenen vuoden ajan kauppareittejä maailman merillä. Hollantilaiset olivat vasta päässeet eroon Habsburg-sukuisista ylihallitsijoistaan, joten he eivät tietenkään huolineet seinilleen keisarien kuvia. Hollannissa kehittyikin oma barokin haaransa, jonka kuviin oli aiheet poimittu porvarillisen elämänpiirin läheltä. Rembrandt Harmenszoon van Rijn oli hollantilaisista barokkimaalareista suurin, ja hänen ryhmämuotokuvansa – jonkun ammattikunnan jäsenet tilaamat – ovat hyvin tunnettu esimerkki porvarillisesta barokista.
Merellinen ja laakea Hollanti inspiroi maisemamaalareita. Hollantilaisessa barokkikauden maisemakuvassa on tunnusomaisesti avarantuntuinen näkymä, matalalle sijoitettu horisontti ja sekä vähän kostean ilmanalan sävy. Dramaattista pilvitaivasta on noin kaksi kolmasosaa. Pilvet on huolellisesti kuvattu, jopa niin, että ilmastotieteilijät ovat löytäneet noista kuvista tukea hypoteeseilleen 1600-luvun kylmästä ilmastovaiheesta, ns. ”pikkujääkaudesta”.
Niin sanottu laatukuva on myös barokkiajan mukanaan tuoma uusi kuvatyyppi. Laatukuvalla tarkoitetaan arkielämään liittyvää tilannetta, tavallisia ihmisiä askareissaan. Kuvat antavat vaikutelman herttaisen turmeltumattomasta, yksinkertaisesta mutta vauraasta maalaiselämästä, vailla puutetta ja huolta. Taiteilija tarkastelee aihettaan ulkoa ja ylhäältä päin, vailla mitään myötätuntoa noiden ihmisten todellisuudessa kovia elämän olosuhteita kohtaan. Tuonnempana 1800-luvulla kuviin alkaa ilmestyä myös yhteiskuntakriittistä sävyä.
Edelleen uusi kuvatyyppi: Stilleben eli asetelma, jossa saattaa olla huomattava määrä sisältöä, vaikka äkkiä katsottuna kuvassa on vain kokoelma sekalaisia esineitä. Asetelman pysähtynyt tunnelma pysäyttää katsojan hetkeksi, miettimään omaa katoavaisuuttaan. Kuvan esineisiin onkin ladattu muistutuksia elämän hauraudesta, teemoja, joita kutsutaan nimellä Vanitas, ”Turhuus” ja Memento Mori, ”Muista kuolevaisuutesi”.
Pöydänkulmalla oleva pääkallo on tietysti selvimmästä päästä oleva viittaus siihen, mikä ihmistä joskus odottaa. Semmoinen tuskin kuuluu joka kodin sisustusesineisiin, mutta aivan viattomankin näköiset esineet sisältävät samankaltaisia viestejä. Tiimalasi kertoo ajan kulumisesta – ja jos se on nurin, on aika jo kulunut loppuun. Kello tikittää samanlaista viestiä, samoin puoliksi palanut kynttilä. Elämä on hauras, niin kertoo kuihtuva kukkanen hauraassa lasimaljakossa. Pöydällä voi olla ateriantähteet, repaleinen kirja, tuhkakupissa piippu, josta lähtee ohut savukiehkura ja niin edelleen.
Barokin kausi oli pitkä, hyvinkin sata vuotta ja pitempikin, esimerkiksi Venäjällä, jossa Pietarin kaupungin rakennustyöt pitivät barokkia muodissa kauas 1700-luvulle asti. Barokki myös levisi laajemmalle kuin renessanssikulttuuri, jopa Euroopan ulkopuolelle Espanjan ja Portugalin siirtomaavallan vaikutuksesta. Latinalaisen Amerikan vanhoista kaupungeista löytyy yhä ”siirtomaatyylisiä” kaupunkikeskuksia kirkkoineen, joiden rakennukset muistuttavat eurooppalaista barokkityyliä.
Ruotsi eli suurvalta-aikaansa barokin valtakaudella. Kolmikymmenvuotisessa sodassa sotiessaan ruotsalaiset aateliset sotapäälliköt olivat myös paikan päältä nähneet komeita mannereurooppalaisia aateliselämän kulisseja. Suuruutensa hurmassa Ruotsikin omaksui barokkivaikutteita. Ruotsin maaseudulla on runsaasti barokkityyliin rakennettuja pikku linnoja ja kartanoita. Tukholman kuninkaanlinna on komein esimerkki ruotsalaisesta barokista.
Ruotsin suurvaltakaudella Suomi oli lapsipuolen asemaan jäänyt valtakunnan itäosa, veronkeruu- sekä sotamiesten rekrytointialue. Täkäläisillä tärkeillä aatelissuvuilla oli usein päätiluksensa emä-Ruotsin puolella, lähempänä vallan keskusta. Läänitysten haltijat eivät varustaneet takamaalla Suomessa sijaitsevia kartanoitaan edustavin rakennuksin kuin aivan harvoissa tapauksissa. Ainoat suomalaiset todelliset barokkikartanot ovat Askaisten Louhisaari – tunnettu marsalkka Mannerheimin syntymäkotina – sekä Pernajassa sijaitseva Suur-Sarvilahti.
Barokkia ei enää pidetä renessanssin rappiona. Jälkimaailman näkökulmasta arvioituna barokki kaikessa dramaattisuudessaan ja teennäisyydessään heijastaa oikein osuvasti oman aikansa uskonnollisia sekä poliittisia intohimoja.
Barokkityyli pysyi kauan muodissa osittain Ranskan vaikutuksesta. Ludvig XIV:n hallituskautta kesti vuosikymmeniä. Barokkikulttuuri vaikutti myös ihmisiin. Tuon ajan paremman väen tapakulttuuri oli hyvin koukeroista ja muodollisuuksiin sidottua teennäistä poseeraamista komeissa kulisseissa. Kun Ludvig XIV kuoli vuonna 1715, alkoi tyyli keventyä, sekä elämässä että taiteessa.
Seuraava artikkeli: 9 ROKOKOO