Rooman kaupunkivaltiolla on kauas esihistorian hämäriin ulottuva menneisyytensä. Tiberin rannan kukkulat Isola Tiberinan – Tiberin saaren – kohdalla ovat olleet asuttuja jo varhaisella rautakaudella. Tämä pikkuvaltio alkoi 300-luvulla eaa. laajentaa aluettaan, alisti valtaansa ensin ympäröivät kaupunkivaltiot, sitten koko Italian niemimaan, hankki läntisen Välimeren herruuden kukistamalla Karthagon, kääntyi sitten itään päin, valloittaen yksi kerrallaan Välimeren itäisen alueen heikkenevät hellenistiset suurvallat. Suurimmillaan Rooman imperiumi ympäröi Välimerta joka puolelta ja se ulottui Länsi-Euroopan sisäosissa Reinille ja Tonavalle asti. Tämän monisatavuotisen suurvaltakunnan perintö elää yhä eurooppalaisessa kulttuurissa.
Verrattuna aikalaisiinsa, teoreettiseen ajatteluun taipuvaisiin antiikin kreikkalaisiin, roomalaisten mielenkiinto kohdistui käytännöllisempiin asioihin: sotataitoon, hallintotaitoon sekä rakentamiseen. Varsinkin tunkeutuessaan idän suuntaan roomalaiset kohtasivat omaansa verrattuna paljon korkeammalle kehittyneitä vanhoja kulttuureja ja omaksuivat niistä innokkaasti vaikutteita. Roomalaisia on moitittu matkijoiksi. He olivat pikemminkin nokkelia oppimaan uutta sekä osasivat soveltaa vieraista kulttuureista peräisin olevia käytäntöjä soveltumaan omiin tarkoitusperiinsä.
Jo ennen laajentumisvaihettaan Rooma sai vahvoja vaikutteita kreikkalaisesta kulttuurista. Italian niemimaan eteläosissa oli vahva kreikkalainen siirtokunta-asutus. Rooman pohjoispuolella sijaitsivat etruskien alueet. Näillä oli kauppayhteyksiä keskenään, ja Rooma sijaitsi Etruriaa ja Etelä-Italiaa yhdistävän tien varrella. Roomalaiset ihailivat kreikkalaista kulttuuria. Kreikkalaisen kulttuurin vaikutus vain lisääntyi roomalaisten ottaessa kreikkalaisten asuinalueet suoraan hallintaansa.
Roomalainen rakennustaide oli oikein silmiinpistävän kreikkalaisvaikutteista, ja tämä vaikutus tuli ennen kaikkea temppelirakentamisen kautta. Roomalaiset jumalat ”kreikkalaistuivat”. Niistä kehittyi lähes yksi yhteen vastineita kreikkalaisille jumalille. Monijumalaisille uskonnoille on tyypillistä, että eri jumalhahmoina ovat edustettuina tärkeät elementit taivas, maa, meri ja kuolema sekä tärkeät ihmiselämän osa-alueet, kuten maanviljely, koti, rakkaus ja sodankäynti. Eri kulttuurien vastaavat jumaluudet pystyivät näin helposti sulautumaan yhteen. Monijumalaiseen jumalperheeseen voitiin myös omaksua uusia jumalolentoja ja liittää siten eri kansoja mytologiseen sukulaisuussuhteeseen.
Roomalainen monijumalainen uskonto oli lähinnä valtion kultti, ei jokapäiväisen elämän elävä osa kuten kreikkalaisilla. Uskonnollisilla menoilla osoitettiin uskollisuutta roomalaista esivaltaa kohtaan. Roomalaisen uskonnon ympärille ei kehittynyt läheskään niin verrattoman rikasta tarustoa, kuin mitä liittyi kreikkalaisiin jumaliin. Kaiketi näistä syistä roomalaisten jumalien kuvat ovat mitäänsanomattoman tuntuisia kuolleita kivipatsaita verrattuna salaperäistä sisäistä henkistä voimaa uhkuviin kreikkalaisiin jumalien kuviin. Roomalaisten jumalien kuvia on säilynyt vähän. Kun kristinusko saavutti virallisen uskonnon aseman, kirkollinen hallinto hävitti ”pakanalliset” kuvat.
Taiteiden saralla suurimman panoksensa roomalainen kulttuuri antoi länsimaisen rakennustaiteen historiaan. Roomalaiset olivat taitavia rakentajia, ja he osasivat yhdistellä eri tahoilta peräisin olevia innovaatioita sekä teknisesti toimiviksi että esteettisesti miellyttäviksi kokonaisuuksiksi. Teknisinä rakenteina merkittäviä olivat todennäköisesti etruskien hautakammioista omaksuttu holvikaari sekä oma innovaatio opus caementum, betoni. Nämä tekivät mahdolliseksi rakentaa suuria katettuja tiloja eri käyttötarkoituksiin, kuten palatsirakennuksia sekä kylpylöitä suurine kylpysaleineen. Kreikkalaisesta rakennustaiteesta lainattiin koriste-elementtejä keventämään ja koristamaan suurten rakennusten massiivisia julkisivuja sekä sisätiloja. Eri pylväsjärjestelmistä peräisin olevien aiheiden yhdistely sekä monikerroksiset rakennelmat muistuttavat hellenististä käsittelytapaa. Kreikkalaisen rakennuksen hallitseva osa olivat pylväät. Roomalaisissa rakennuksissa pääosassa olivat seinämuurit, ja pylväät olivat muureille alisteiset, enemmän koristeen roolissa.
Erityisen merkittävästi länsimaiseen rakentamiseen vaikuttanut roomalainen rakennustyyppi oli basilika, pitkänomainen hallimainen rakennus, yleensä kolmilaivainen. Suurimmat olivat viisilaivaisia. Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Keskilaivan yläosaa kannattelivat pylväät. Keskilaivan ja sivulaivojen katonlappeiden välissä oli pystysuora seinä, johon puhkotuista ikkunoista valo pääsi keskilaivaan. Takapäädyssä oviseinää vastapäätä oli puolipyöreä syvennys, apsidi. Basilika oli yksinkertainen rakennus, johon mahtui paljon ihmisiä. Sitä saatettiin käyttää poliittisiin kokouksiin, oikeudenistuntoihin ja myös kaupankäyntiin. Kristillinen kirkko – jonka uskonnonharjoituksen oleellinen osa olivat uskonnollisia menoja sisältävät väenkokoukset – omaksui basilikarakennuksen jumalanpalvelustilakseen. Sekä läntisen katolisen kirkon pitkäomainen kirkkorakennus että idän ortodoksisen kirkon kupolin kruunaama keskeiskirkko perustuvat roomalaiseen basilikaan.
Roomalainen ylimystö rikastui valloituksilla. Rikkaus näkyi komeassa elämäntavassa sekä roomalaisiin hyveisiin kuuluneena kotikaupungin kaunistamiseen tähdänneenä rakennustoimintana. Monet roomalaisten kaupunkien julkiset rakennukset olivat yksityisten varakkaiden ihmisten kustantamia. Roomalainen varakkaan ihmisen patriisitalo oli kadulle päin suljettu. Taloon pääsi vain yhdestä oviaukosta. Huoneet sekä ikkunat avautuivat atriumiin, joka oli huoneen ja sisäpihan yhdistelmä. Suurille maatiloilleen roomalaiset rakennuttivat ylellisiä huviloita, joihin sopi vetäytyä meluisista kaupungeista kesäkuukausiksi.
Rikkaus näkyi pyrkimyksenä ylellisyyteen. Muodissa oli paljon käsityötä vaativa ja siksi kallis korinttilainen pylväs. Yksityistalojen edustavimmat huoneet oli koristeltu runsailla seinämaalauksilla, joissa tavoiteltiin perspektiivivaikutelman avulla avaruuden tuntua. Mosaiikit olivat myös suosittuja, varsinkin lattiapinnoissa. Mosaiikkeja onkin jonkin verran säilynyt, koska lattia ei tuhoudu niin helposti kuin seinät.
Roomalaiset omaksuivat kuvailmaisunsa tavoitteet kreikkalaisilta, osittain kreikkalaisten veistosten kopioinnin kautta. Kreikkalaiset veistokset olivat haluttuja statusesineitä. Välimeren itäosien valloituksen seurauksena niitä päätyi suuria määriä ryöstösaaliina koristamaan roomalaisten patriisitaloja ja puutarhoja. Koska alkuperäisiä oli rajallinen määrä, niitä ryhdyttiin kopioimaan. Monet kreikkalaiset veistokuvat tunnetaankin vain vaihtelevantasoisina roomalaisina marmorikopioina.
Kreikkalainen alkuteos oli usein pronssiin valettu. Pronssikuvan kompositiota ei voi aina sellaisenaan siirtää painavaan marmoriin, vaan tarvitaan ylimääräisiä tukirakenteita, yleensä jalan vahvistukseksi, ettei veistos luhistu omasta painostaan. Nämä rumennukset tärvelivät osan alkuteoksen kauneudesta. Kopioita saatettiin valmistaa kymmeniä – kreikkalaiset itsekin tekivät niitä huomattuaan niillä olevan kysyntää – ja arvella sopii, että alkuteoksen eleganssista ei ole paljoa jäljellä. Kuitenkin näilläkin kuvilla on arvonsa, koska ilman kopiointia jälkimaailmalla ei olisi monesta kreikkalaisesta veistokuvasta mitään käsitystä.
Kreikkalaista kuvanveistotaidetta innoitti ennen kaikkea mytologia, roomalaista paremminkin politiikka. Tästä syystä roomalaiset veistokuvat vaikuttavat kreikkalaisia hengettömämmiltä, mutta toisaalta persoonallisemmilta, koska ne esittävät usein jotakin tiettyä ihmistä. Roomalaisen kuvanveistotaiteen ominta antia taidehistorialle ovatkin näköiskuvat. Yksi syy näköisyyden tavoitteluun oli roomalaiseen kulttuuriin liittynyt suvun päämiehen vahva asema sekä perinteinen tapa ottaa vainajasta kuolinnaamio, jota säilytettiin yhdessä suvun muiden esi-isien kuolinnaamioiden kanssa talon päähuoneessa atriumissa. Kuolinnaamioita kuljetettiin suvun päämiehen hautajaiskulkueessa.
Kasvonpiirteiden ikuistamisen ensisijaisuus näkyy rintakuvassa, joka on roomalainen kuvatyyppi. Myös ratsastajapatsas on roomalainen innovaatio. Molempia hyödynnetään uudella ajalla, kun merkittävistä henkilöistä tehdään muistopatsaita.
Rooman tarina on kertomus merkittävistä teoista ja merkittävistä henkilöistä. Rooman historia vilisee voimakkaita hallitsijoita sekä nimekkäitä sotapäälliköitä ja poliitikkoja. Kulttuurisesti hajanaisen ja ylisuureksi paisuneen universaalivaltion lähes ainoa yhdistävä nimittäjä oli keisari, jonka hahmo alkoi jo keisarikunnan alussa saada jumalhallitsijan piirteitä.
Tunnetuimpia roomalaisia veistokuvia on jälkimaailman silmissä suorastaan Rooman valtakunnan yhdeksi symboliksi kehittynyt Prima Portan Augustus. Rooman ensimmäistä keisaria esittävä patsas on todennäköisesti pronssiveistoksen marmorikopio. Veistos on lastattu poikkeuksellisen täyteen symboliikkaa. Augustus esitetään komeana, nuorena ja voittoisana sotapäällikkönä. (Aikalaiskuvausten mukaan Augustus ei ollut mikään miesmannekiini.) Hän on paljain jaloin, mikä viittaa Augustuksen olevan kuollut ja jumalaksi julistettu. Pyöriäisellä ratsastava Cupido hänen jalkansa juuressa kertoo myös jumalallisesta alkuperästä. Augustuksen ottoisä Caius Julius Caesar väitti sukunsa polveutuvan Venus-jumalattaresta. Cupido eli rakkaudenjumala Amor oli Venuksen poika. Rintapanssari kuvaa Carrhaen taistelua. Parthian kuningas ojentaa saamansa sotamerkit takaisin roomalaiselle, jolla on susi jalkojensa juuressa. Jumalat ovat tilanteessa läsnä. Apollo ajaa aurinkovaunuillaan taivaankannen poikki, Diana ratsastaa hirvellä ja Äiti Maa lepää vuoteella runsaudensarvi sylissään.
Roomalainen kuvanveistotaide, on kyseessä sitten kuvapatsas tai suurisuuntainen monumentti, on sävyltään kertovaa. Kuvissa esitellään suuria henkilöitä ja suuria tekoja kreikkalaiseen yleispätevyyden tavoittelun asemesta.
Tyypillisesti roomalaista kuvanveistotaidetta suuressa mittakaavassa edustavat mahtia sekä voittoja kuvaavat muistomerkit. Riemukaari on suuren portin muotoon rakennettu roomalainen monumenttityyppi. Voittoisa sotapäällikkö saattoi saada luvan järjestää triumfin, voitonkulkueen, jossa hän esitteli voittoisaa armeijaansa sekä sotasaalistaan ja sotavankejaan. Kulkue eteni riemukaaren alta. Rooman kaupungin komeimmat säilyneet riemukaaret ovat yksiaukkoinen Tituksen riemukaari Colosseumin ja Forum Romanumin välisellä kumpareella sekä kolmiaukkoinen Konstantinuksen riemukaari Colosseumin vieressä.
Tyypillisesti riemukaarien koristelussa oli hyödynnetty kreikkalaistyylisiä puolipylväitä sekä listoituksia, täydennettynä sotaisista urotöistä kertovilla reliefikoristeluilla sekä piirtokirjoituksilla. Viimeksi mainittujen käyttö koriste-elementtinä oli roomalaisten oma innovaatio.
Roomassa on kaksi suurta muistopylvästä. Trajanuksen pylväs on pystytetty 113 kruunaamaan Trajanuksen Forumin kokonaisuutta. Pylvästä kiertää parisataa metriä pitkä spiraalimaisesti nouseva reliefi, joka kuvaa Trajanuksen voittoa daakialaisista. Vastaavanlainen monumentti on Marcus Aureliuksen pylväs Piazza Colonnalla.
Roomalainen taideilmaisu pohjautui kreikkalaiseen. Kun Rooman valtakunta rapautui sisäisiin ja ulkoisiin paineisiin, ja siirryttiin keskiajalle, kreikkalaisvaikutteinen kuvantekemisen tapa hiipui lähes näkymättömiin. Kuitenkin monisatavuotinen Rooman valtakunta jätti huomattavan perinnön myös keskiaikaiseen taideilmaisuun. Tuo perintö näkyy ennen kaikkea kirkkorakentamisessa.
Seuraava artikkeli: 6 KESKIAIKAINEN TAIDE