Rokokoon yltiökoristeellinen kevytmielisyys alkoi 1700-luvun loppupuolella syrjäytyä vakavahenkisemmän tyylisuunnan tieltä. Antiikin kulttuuri tuli uudelleen muotiin. Osasyynä oli Pompeijin löytyminen vuonna 1748. Kokonainen roomalainen maaseutukaupunki oli vuonna 79 tuhoutunut Vesuviuksen purkauksessa. Pompeijin – ja neljän muun kaupungin – elämänmeno oli pysähtynyt ja tullut taltioiduksi ihmisineen, esineineen ja taloineen tuhkakerroksen alle. Näin mahtavan alkuperäisaineiston löytyminen herätti valtavan kiinnostuksen antiikin kulttuuria kohtaan.
Sitten edellisen antiikista innoitusta saaneen tyylikauden – renessanssin – jälkeen oli maailma ehtinyt muuttua paljon. Ottomaanien valtakunnan heikkenemisen seurauksena oli helpompaa päästä myös kreikkalaisen kulttuurin alkulähteille Ateenaan ja muihin Kreikan kaupunkeihin. Oli siis paljon uutta alkuperäismateriaalia, josta ottaa mallia. Vanhakin materiaali oli ehditty tutkia jo perin pohjin.
Yksi syy antiikin ihanteiden uuteen heräämiseen oli valistusajattelu, 1700-luvulla herännyt älymystön kulttuuriliike, joka painotti järjen merkitystä ihmisen tärkeänä ominaisuutena ja voimavarana. Ihmisen oli mahdollista puuttua historian kulkuun. Paremman tieteen ja tietämyksen avulla ihminen voi tehdä maailman paremmaksi itselleen elää ja asua. Järjen palvonta alkoi pian näkyä myös taideilmaisussa.
Barokin ja rokokoon koristeellisuus alkoi näyttää järjettömältä, liiaksi tunneperäiseltä sopiakseen järkevänä itseään pitävän aikakauden puitteiksi. Antiikin puhtaat muodot vaikuttivat olevan paremmin järjen kanssa sopusoinnussa. Niinpä ne otettiin jälleen esikuvaksi, samoin renessanssi-ilmaisu. Pyrittiin takaisin länsimaisen kauneuskäsityksen juurille. Valistusaika oli tavallaan muutaman vuosikymmenen pituinen ”pikkurenessanssi”.
Kuvataiteessa uusklassismin ilmaisu menee kovin totiseksi. Järki ja huumori eivät näköjään mahdu saman ideologian sisälle. Maalauksissa on usein ihannoiva sävy, mistä oikein hyvänä esimerkkinä ovat Ranskan vallankumouksen ”hovimaalari” Jacques-Louis Davidin kuvat, esimerkiksi Napoleon uljaana sotasankarina, murhattu Marat kauniina vainajana ja Sokrates astumassa rohkeasti kuolemaan.
Uusklassismin ylpeä paatoksellisuus on toisenlaista kuin sävyltään lähempänä uskonnollista kokemusta oleva barokkipaatos. Valistusajan ihminen on tietoinen omista voimavaroistaan, mikä näkyy maalausten mahtipontisissa poseerausasennoissa.
Verrattuna rokokoohon väriasteikko on lähempänä perusvärejä, ja kuvissa on terävä keskipäivän valo. Huolellinen siveltimenkäyttö antaa kuviin melkein valokuvamaisen vaikutelman. Koska järki on kerran kunniassa, ensimmäisenä ”järjen” aikakautena pidettyyn antiikkiin viitataan mielellään. Aiheita on lainattu antiikista, joko todellisia ihmisiä tai kohtauksia antiikin mytologiasta. Kuvien taustoissa – vaikka kuva esittäisikin aikalaistapahtumia – on usein viittauksia antiikin rakentamistapaan, mikä on luontevaa sinänsä; onhan antiikin ihanteista kotoisin oleva muotokieli muodissa myös arkkitehtuurin alueella.
Kuvanveiston saralla uusklassismi ei oikeastaan esittänyt mitään oleellisen uutta. Veistoksissa on samankaltaista ihannoivaa sävyä kuin on maalauksissakin, mutta vielä vahvemmin antiikin ilmaisua jäljittelevällä tavalla. Lopputuloksena on melkoisen hengetöntä vanhan toistoa. Veistosten hohtavanvalkoinen marmori on oikeastaan uusklassisten veistosten ilmaisuvoimaisin osa. Tuo viattomuuden väri kertoo pyrkimyksestä ilmaisun puhtauteen ja ”järkevyyteen” barokin ja rokokoon tunneperäisyyden jälkeen. Osittain oli myös kysymys antiikin veistosten väärintulkitsemisesta. Tuohon aikaan luultiin antiikin veistosten olleen marmorinvalkoisia. Monet veistokset oli kuitenkin alkujaan maalattu luonnollisiin väreihin. Vanhoja antiikin veistoksia jopa turmeltiin poistamalla värien jäänteitä niiden päältä, koska luultiin niiden olleen jälkeenpäin maalattuja.
Uusklassisella ilmaisutavalla kuvanveistossa oli kuitenkin melkoinen merkitys, koska tuo sama klassisoiva henki säilyi veistotaiteessa kauan, aina 1900-luvun puolelle asti. Antiikin ilmaisua jäljittelevä ylevä ja ihannoiva esitystapa soveltui varsinkin ikuistettaessa kansallisia suurhenkilöitä julkisiksi muistomerkeiksi. Näitä pystytettiin runsaasti 1800-luvulla.
Vaikuttavimmat, kestävimmät ja jäljitellyimmät tuloksensa uusklassismi sai aikaan rakennustaiteessa. Rakennustaiteessa on myöhemmin erotettavissa useampiakin ”uus-uusklassismeja”, aina 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle asti.
Valistusajan ”järkeä” painottavat ihanteet näkyvät selkeimmin juuri 1700-luvun jälkipuoliskon rakennustaiteessa. Rakennukset puhdistuivat liiasta koristekuorrutuksesta ja alta paljastui mikäpä muu kuin tasapainoisia antiikin mittasuhteita tavoitteleva perushahmo, joka oli otettu tavoitteeksi renessanssin vuosisatoina. Se oli vain ollut parisataa vuotta peittyneenä barokki- ja rokokoo-ornamentiikan alle.
Rakennusten ulkomuoto yksinkertaistuu toisinaan askeettisuuteen asti. Rakennusten vaikuttavuus perustuu ikkunapintojen ja seinäpintojen tarkkaan harkittuihin keskinäisiin mittasuhteisiin sekä tasavälisten ikkuna-aukkojen julkisivulle antamaan rytmiin – ja rakenne on tietysti ankaran symmetrinen. Kulttuurisidos antiikkiin ilmaistaan yksityiskohdissa, kuten kerroksia jakavassa kevyessä listoituksessa, ikkunoiden päällä olevilla lukkokivikoristeilla sekä pitkän julkisivun keskellä olevalla matalalla päätykolmiolla. Rakennusten yleisin väri on keltainen, koristeiden ollessa valkoisia.
Ruotsin valtakunnassa – johon Suomi vielä kuuluu – uusklassismin varhaisvaihe tunnetaan kustavilaisen tyylin nimellä. Ruotsin kuningas Kustaa III toi tyylin valtakuntaansa Italian-matkansa innoittamana.
Uusklassismi vaikutti vahvasti suomalaiseenkin rakennuskantaan, varakkaiden porvarien kaupunkitaloihin sekä maaseudun kartanorakennuksiin. Näiden kivirakennuksille ominainen muotokieli antoi vaikutteita myös puurakentamiseen, esimerkiksi vaakasuora vuorilaudoitus hirsiseinän päällä sekä valkoiset nurkkalaudat kuten myös uusklassista lähenevä kattokulma.
Yleensä uusklassiset – meillä siis kustavilaiset – rakennukset ovat mittakaavaltaan varsin maltillisia. Komein ja suurisuuntaisin uusklassinen rakennushanke Suomessa oli kokonaisen korttelin kokoinen Turun Akatemian uusi rakennus, jonka tarina on poliittisestikin mielenkiintoinen.
Itse Ruotsin kuningas muurasi uuden akatemiarakennuksen peruskiven vuonna 1802. Seitsemän vuotta myöhemmin Suomi joutui vaihtamaan isäntää. Valmistuessaan vuonna 1815 rakennuksen kotimaata kutsuttiinkin jo Suomen suuriruhtinaskunnaksi, joten: minkä kuningas aloitti sen keisari viimeisteli.
Akatemiatalon keskellä oleva Akatemiasali oli aikanaan Suomen hienoin sali-interiööri ja on yhä Suomen arvokkaimpia huonetiloja. Rakennus kärsi pahoja vaurioita Turun palossa. Kunnostuksen yhteydessä siihen lisättiin kolmas kerros, jonka alempien kerroksien ikkunoihin verrattuna pienemmät ikkuna-aukot turmelivat osan alkuperäisen rakennuksen vaikuttavuudesta.
Uusklassismin myöhäisvaiheessa ilmenee samankaltainen siirtymä kohti lisääntyvää dramatiikkaa ja mahtipontisuutta kuin mitä olemme nähneet jo pari kertaa aikaisemminkin – siirtymässä klassisesta antiikista hellenistiseen antiikkiin sekä myöhäisrenessanssista barokkiin. Uusklassismin myöhempää vaihetta nimitetään empiretyyliksi, tai ”keisarityyliksi” Napoleonin mukaan, koska tuo Ranskan vallankumouksen tilanteessa valtaan noussut ”Euroopan rauhanhäiritsijä” omaksui sen hovityylikseen.
Mittakaava suureni jälleen. Rakennusten rungot pitenivät. Rakennuksien keskiosaa hallitsee usein massiivinen kreikkalaisen temppelin mieleen tuova pylväspäätyaihe, joka näyttää aikamoisen päälle liimatulta, ellei sen mittasuhteita ole huolellisesti sovitettu sopimaan rakennuksen kokonaishahmoon. Pylväspääty voi olla ulkoneva, varustettuna julkisivusta erilleen muuratuilla pylväillä, tai viitteellisempi pylväspäätyä muistuttava reliefimäinen koristelu keskellä julkisivua. Turun Vanhan suurtorin laidalta löytyy aivan vierekkäin hyvät esimerkit molemmista, Åbo Akademin päärakennuksena nykyisin palveleva Trappin talo sekä Uudenmaankadun toisella puolen oleva Hjeltin talo, joka edustaa Suomessa harvinaista niin sanottua pietarilaista empiretyyliä.
Mitä empireen tulee: Suomi oli Euroopan syrjäseutua, joten tähän asti Suomella ei ole ollut paljoakaan tarjottavana maailman edustavimpien rakennusten valikoimaan, mutta nyt on.
Preussilainen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) sai unelmatehtävän, kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirrettiin keisarillisella mahtikäskyllä Turusta Helsinkiin. Tuo unelias pikkukaupunki piti tietysti rakentaa keisarikunnan arvolle sopivaan komeaan tyyliin. Engelin suunnittelemat Helsingin Senaatintoria ympäröivät rakennukset muodostavat maailman edustavimpiin kuuluvan empirekokonaisuuden, jossa kaikki palvelee samaa kokonaissuunnitelmaa.
Senaatintorilla on yhdellä silmäyksellä nähtävissä kolme tärkeää valtiota ylläpitävää voimaa: esivalta, sivistys ja kirkko. Senaatintalo, nykyinen Valtioneuvoston linna korinttilaisine pylväspäätyineen ja Pantheon-koristekupoleineen seisoo torin länsisivulla.
Senaatintaloa vastapäätä – kuin esivallan valvovan silmän alla – on yliopiston päärakennus, joka on perusmittasuhteiltaan samanlainen, mutta aavistuksen verran kevyemmin sekä yksinkertaisemmin koristeltu. Sen pylväspäätykoristelu on joonialaista tyyliä, mikä viittaa sivistyselämään.
Korkealla korokkeellaan on ylimpänä Helsingin tuomiokirkko, joka tosin ei ole aivan alkuperäisessä Engelin hahmossa, joka oli nykyistä kirkkoa koruttomampi. Kirkkoon tehtiin muutoksia Engelin kuoleman jälkeen. Tuomiokirkon neljä pikkutornia, joilla oli käytännön tarkoituksensa, kun heikoksi osoittautunut runko tarvitsi lisätukea, antavat kirkkorakennukselle ripauksen venäläisbysanttilaista sävyä ja saavat sen muistuttamaan Pietarissa sijaitsevaa Iisakinkirkkoa. Päätykolmioiden apostolien patsaat ovat myös myöhempi lisäys.
Alunperin tämän monumentaaliaukion vaikuttavuutta täydensi vielä tuomiokirkon edessä seisova matala päävartiorakennus pylväikköineen, mutta se purettiin pois jo vuonna 1839. Päävartion paikalle rakennettiin tuomiokirkolta laskeutuva korkea ja leveä portaikko, joka yhdistää tuomiokirkon itse toriaukioon.
Samaan kokonaisuuteen liittyy myös vähän sivummalla yliopiston päärakennuksen vieressä sijaitseva yliopiston kirjasto, jota pidetään Engelin töistä tasokkaimpiin ja omaperäisimpiin kuuluvana. Yliopiston kirjasto on hyvä esimerkki siitä, miten moninaisia sovelluksia pystytään aikaansaamaan perinteisestä pylväs-palkisto–aiheesta.
Turussakin Engelin kädenjälki näkyy vahvasti. Engel olisi halunnut takaisin Berliiniin, mutta miehen arvo ymmärrettiin Venäjän keisaria myöten, ja hänet saatiin jäämään Suomeen Yleisten rakennusten intendentinkonttorin johtajana melkoisen muhkein palkkaeduin. Engel valvoi ja johti virkatuoliltaan käsin koko Suomen julkista rakentamista viidentoista vuoden ajan. Osittain tästä syystä Engelin kädenjälki Suomessa on vahva, myös Turussa.
Engelin peruja Turussa on Turun palon jälkeinen asemakaava leveine ja suorine katuineen. Turun palo vuonna 1827 oli pohjoismaiden tuhoisin kaupunkipalo kautta aikojen. Taidehistorian kannalta surullista on, että palossa tuhoutui suuri määrä taidehistoriallisesti arvokasta aineistoa, rakennuksia sisustuksineen. Turku oli edellisten vuosisatojen Ruotsin-ajan tärkein keskus ja tuolloin vielä Suomen suurin kaupunki, joten tuho kohtasi arvokkainta ja edustavinta osaa suomalaisesta säätyläisvarallisuudesta.
Turun uusi eli nykyinen ruutuasemakaava on Engelin työtä, ja siinä otettiin oppia tapahtuneesta. Kadut tehtiin paloturvallisuussyistä leveiksi – niin leveiksi, että jopa nykyinen autoliikenne melkein kaksisataa vuotta myöhemmin mahtuu hyvin kulkemaan. Samalla valitettavasti tuhottiin Turun viehättävä keskiaikainen katuverkosto Tuomiokirkon ympäriltä.
Engelin suunnittelemia rakennuksia on Turussa useitakin. Vartiovuorenmäen tähtitorni on jo ajalta ennen Turun paloa. Kauppatorin laidan ortodoksinen kirkko on myös Engelin työtä, samoin Ruotsalaisen teatterin julkisivu. Engelin piirustusten mukaan korjattiin myös aiemmin mainittu Akatemiatalo, jossa nykyään toimii Turun hovioikeus.
Suomen kansalliskirkossa, Turun tuomiokirkossa näkyy myös Engelin kädenjälki. Ennen Turun paloa tuomiokirkon tornin kruununa oli renessanssityylinen kellotapuli, aika lailla samankaltainen kuin Naantalin kirkossa. Palon jälkeen tuomiokirkko sai nykyisen torninhuippunsa, joka kirkon yleishahmoon sopivasti edustaa uusgotiikkaa, joka sinänsä oli uusklassismin arkkitehdille Engelille vieraampi tyylilaji.
Alahärmäläiset tosin pääsevät väittämään, että Turun tuomiokirkon torninhuippu on kopioitu heidän kirkkonsa kellotapulista. Yhdennäköisyys onkin melkoinen. Senkin suunnitelmat ovat peräisin Engelin johtamasta intendentinvirastosta.
Seuraava artikkeli: 11 1800-LUKU