Keskiajaksi kutsutaan Euroopan historiassa suurin piirtein aikaväliä 500-luvulta 1400-luvun lopulle. Nimitys on jälkimaailman antama, ja sillä on halventava sävy. Antiikkia pidettiin uudella ajalla suuressa arvossa, samoin omaa aikalaiskulttuuria renessanssin ajoista lähtien. Antiikin ja renessanssin väliin jäänyt tuhatvuotinen kausi näytti jotenkin taantuneelta ja barbaariselta; se kun pinnalta katsoen aika vähän muistutti antiikin aikaa.
Vanhempi historiankirjoitus oli mieltynyt tarkkoihin ajanmääreisiin. Länsi-Rooman keisarikunnan lakkauttaminen vuonna 476 haluttiin nähdä historian jyrkkänä taitekohtana, antiikin loppuna. Kuitenkin kulttuurikaudet ovat vain jälkimaailman laatimia yleistyksiä samaan aikaan ja laajalla alueella yhdessä esiintyneistä tyypillisistä kulttuuripiirteistä, eikä antiikin ja keskiajan väliin voida vetää mitään tarkkaa rajaa.
Pikemminkin oli kyseessä pitkä, vähintään parisataavuotinen siirtymäkausi, kun antiikin roomalainen kulttuuri vähitellen hiipui ja sen tilalle alkoi kehittyä kristillisen maailmankuvan hallitsema eurooppalainen keskiaikainen kulttuuri. Keskiaikainen kulttuuri rakentui kuitenkin suoraan roomalaisen antiikin raunioille. Keskiaikaisen kulttuurin kaikkein hallitsevin piirre, kristinusko, oli sekin kehittynyt juuri roomalaisen antiikin vuosisatoina.
Entisen Rooman valtakunnan alueella kehitys kulki eri teitä ja heijasteli Rooman valtakunnan jaon valtiollisia sekä kulttuurisia seurauksia. Rooman valtakunta oli jaettu Länsi- ja Itä-Roomaksi vuonna 395. Tuon jaon seuraukset näkyvät yhä.
Heikompi Länsi-Rooma murtui kansainvaellusten paineessa. Länsi-Euroopassa keskiajan ensimmäisiä vuosisatoja leimasivatkin Euroopan synnytystuskat kansainvaellusten rauhattomina aikoina, köyhyys, väkivalta ja kulkutaudit, ennen kuin kansainvaelluslaumat vähitellen asettuivat paikoilleen. Idässä voimakas Itä-Rooma jaksoi vastustaa kansainvaellusten painetta ja kesti valtakuntana koossa. Tälle suurelle ja rikkaalle valtakunnalle on jälkimaailma antanut Bysantin nimen.
Rooman valtakunnan jako pohjusti myös Euroopan tulevaa jakautumista kahteen kulttuuripiiriin. Jaosta lähti kehittymään kristinuskon jakautuminen kahteen kirkkokuntaan, länsieurooppalaiseen katoliseen ja itäeurooppalaiseen ortodoksiseen. Molempien kirkkojen ympärille kehittyi oma kristillinen korkeakulttuurinsa, joiden ulkonäkö on selvästi erotettavissa toisistaan läntisessä ja itäisessä uskonnollisessa taiteessa.
Roomalainen antiikki jätti vahvat jäljet eurooppalaiseen rakennustaiteeseen. Roomalaisesta basilikarakennuksesta kehittyi sekä idän että lännen kirkon kirkkorakennus. Yleensä sovellettiin kolmelaivaista basilikaa. Oikein suuri kirkko saattoi olla jopa viisilaivainen.
Itäisen kirkkorakennuksen malli voidaan palauttaa yhteen rakennukseen, Konstantinopolin Hagia Sofiaan, joka rakennettiin Bysantin suurimman mahdin aikaan 500-luvun alussa. Hagia Sofiallakin on omat vanhemmat esikuvansa, mutta itäisen kristikunnan mahtavimpana kirkkona sillä oli suuri esikuva-arvo. Kun keskiajan lopulla turkkilaiset kukistivat Bysantin, ja Konstantinopolista tuli Istanbul, Hagia Sofia antoi vaikutteita myös Ottomaanien valtakunnan moskeijoihin.
Itäisessä ortodoksisessa kirkkorakennuksessa basilikarakenne ei ole selvästi näkyvissä. Kirkon pohjakaava on neliömäinen, ja kantava rakenne muodostuu ikään kuin kahdesta ristiin rakennetusta basilikasta. Hallitseva osa on kupoli, jonka muoto vaihtelee bysanttilaisen kirkon laakeasta pyörökupolista venäläisiin ”sipulikupoleihin” (muoto kuvaa liekkiä) sekä korkeisiin suippeneviin kupoleihin, jolloin puhutaan telttatyylistä. Perusteema on keskuskupoli, jota kiertää neljä pikkukupolia, mutta vaihtelua on runsaasti. Kirkossa saattaa olla pelkkä keskuskupoli tai pikkukupoleja voi olla neljän kerrannaisina kymmenittäin.
Kirkkosalissa ikoniseinä eli ikonostaasi peittää osan tilasta kirkkokansan näkyvistä. Ikonostaasi korostaa kristinuskon mysteeriä, kuolevaisilta ihmisiltä salattua aluetta, sekä pappien roolia välittäjinä tämän maailman sekä Jumalan valtakunnan välillä. Vain papeilla on lupa mennä ikonostaasin taakse. Kirkon pyhin osa, alttari, sijaitsee ikonostaasin takana. Osa jumalanpalvelusmenoista tapahtuu seurakuntalaisten näkymättömissä.
Rikas Bysantti omaksui roomalaisena perintönä kalliin mosaiikkikoristelun. Pienistä erivärisistä kivenpalasista koottu kuva antaa jäykän ja juhlallisen vaikutelman. Painamalla kiillotetut kivenpalat laastiin hieman eri kulmissa saatiin yhdessä kynttilöiden antaman pistemäisten valojen kanssa aikaan sädehtivä valovaikutelma.
Jäykästä mosaiikki-ilmaisusta kehittyi ikonien jäykkä kuvaustapa, joka vakiintui jo 600-luvulla. Materiaali vaihtui, mutta kuvien sisältö ja kuvaustapa eivät. Pyhä kuva, ikoni (kr, eikōn, kuva) on uskonnonharjoittamisen kiintopiste, johon ajatukset keskitetään rukouksen aikana, ikkuna tuonpuoleiseen, symbolinen esitys uskonnollisesta todellisuudesta eikä ole tarkoitettukaan näköiskuvaksi.
Ortodoksinen kristinusko alkoi levittäytyä Venäjälle, kun Kiovan suuriruhtinas kääntyi kristityksi vuoden 1000 tienoilla. Ortodoksisen uskon mukana Venäjälle menivät myös kirkkorakennuksen malli sekä ikoniperinne. Vaikka sipulikupolikirkot ja ikonit ovat meidän silmissämme vanhan ”Pyhän Venäjän” tunnuksia, ne ovat kuitenkin bysanttilaista tuontikulttuuria.
Läntisessä pitkänomaisessa kirkkorakennuksessa basilikamuoto on selvemmin erotettavissa. Pitkäkirkkoon on usein liitetty poikkilaiva, jolla saadaan paitsi lisää tilaa myös symbolisesti tärkeä ristin muoto. Kirkkorakennus esittää tällöin aivan konkreettisesti ”kirkkoa”, kristittyjen yhteisöä.
Läntisessä kirkkorakennuksessakin näkyy hierarkia, papiston ja tavallisen kirkkorahvaan erottaminen toisistaan. Keskiajalla seurakunta osallistui jumalanpalvelukseen kirkkosalissa. Kuoriosa lähempänä alttaria oli varattu papeille. Isokokoinen ristiinnaulitunkuva, triumfikrusifiksi erotti kuoriosan kirkkosalista, korostaen Jeesuksen kuolemaa historian käännekohtana, minkä seurauksena kauas toisistaan etääntyneet Jumalan valtakunta sekä hänen luomakuntansa alkavat taas lähestyä toisiaan.
Kirkkosalissa kirkkokansa seisoi. Kuorissa oli pappeja varten mukavat kuorituolit. Kirkkorakennuksen erottaminen kirkkosaliin ja kuoriin on yhä näkyvissä Turun tuomiokirkon keskilaivaa kannattavissa pilareissa. Kirkkosalin pilarit ovat yksinkertaiset vailla koristeita. Entisen kuoriosan pilareissa on kulmiin muurattu punatiilikoristelu.
Alttari, jonka toiminta-ajatus on peräisin vanhojen uskontojen uhrialttareista, sijaitsee itäpäässä apsidissa. Kirkon alttaripää on aina itäpää, oli kirkko sijoitettu maisemaan miten päin hyvänsä. Itä on pyhä ilmansuunta. Siellä on Jerusalem.
Kirkon arvokkain omaisuus, pyhäinjäännökset on sijoitettu kirkon itäpäähän. Niitä varten oli usein rakennettu pieniä säilytyskappeleita apsidin ulkoseinään. Tärkeiden pyhiinvaelluskeskusten suurissa kirkoissa alttari ei ole aivan itäseinässä kiinni. Sivulaivojen kautta kiertää alttarin taakse kuorikäytävä, jota pitkin pyhiinvaeltajat pääsevät pyhäinjäännösten luo.
Sivulaivat on toisinaan rakennettu täyteen sivukappeleita, omistettuina tärkeille pyhimyksille. Merkittävien henkilöiden hautakappeleita on myös saatettu sijoittaa sivulaivoihin.
Läntisen kirkkorakennuksen yleinen ulkoinen tunnusmerkki on sisäänkäyntiä korostava länsitorni, usein kaksikin, sisäänkäynnin molemmin puolin. Tornit ovat paitsi komea maamerkki, joihin liittyy ajatusyhteyksiä Jumalan valtakunnan sijaitsemisesta jossakin taivaallisissa yläilmoissa, niillä on käytännöllisiäkin tarkoituksia. Keskiaikaisilla sokkeloisilla kaduilla ne helpottivat kirkon löytämistä. Korkealle sijoitettujen kirkonkellojen ääni kuului kauas. Maaseudulla kirkon sisäänkäyntiä vartioiva korkea torni saattoi palvella myös tähystyspaikkana ja puolustuslaitteena. Kivinen kirkko oli kylän vahvin rakennus ja hädän hetkellä kyläläisten viimeinen turvapaikka.
Sydänkeskiajalla kehittyi kaksi merkittävää yleiseurooppalaista kirkkorakentamisen tyyliä, romaaninen ja goottilainen, joista jälkimmäinen syrjäytti pian edellisen ja hallitsi keskiaikaista arkkitehtuuria monta sataa vuotta. Kirkonrakentajat olivat erikoistuneita ammattimiehiä, jotka työtehtävissään liikkuivat laajalla alueella, jopa maasta toiseen. Rakentamistyylien vaikutteet levisivät heidän mukanaan laajalle alueelle.
Romaanisen tyylin kukoistusaika oli 900–1100-luvuilla ja tärkeimmät keskukset olivat Pohjois-Italia ja Ranska. Nimitys on peräisin vasta 1800-luvulta ja tarkoittaa ”valeroomalaista” (romanesque), koska mallia oli otettu varhaiskristillisistä roomalaisista basilikoista. Romaaniselle tyylille ominaiset paksut seinämuurit ja pyörökaarirakenteet ovatkin roomalaislainaa. Raskas rakenne ei salli kovin korkeaa keskilaivaa eikä suuria ikkunoita. Romaanisen kirkon juhlava vaikutelma syntyy juuri tukevista rakenteista ja hämäristä keinovalaistuista sisätiloista.
Pienien ikkunoiden vuoksi seinäpintaa oli runsaasti. Seinät peitettiin Raamatun kertomuksia kuvaavilla maalauksilla. Näillä oli tärkeä opettava merkitys aikana, jolloin ani harva osasi lukea ja kirjoittaa. Sitä paitsi suurin osa messusta toimitettiin latinan kielellä, jota rahvas ei ymmärtänyt. Länsi-Eurooppa oli Bysanttia köyhempää aluetta. Osittain tästä syystä täällä suosittiin mosaiikkeja halvempia maalauksia. Mosaiikkikoristelua oli korkeintaan alttarin ympärillä kirkon arvokkaimmassa osassa apsidissa.
Varsinkin Italiassa romaanisessa kirkossa on usein erillinen kellotorni, campanile, sijoitettuna sisäänkäyntijulkisivun viereen. Muualla Euroopassa romaanisen kirkon, ainakin suuremman, tyypillinen ulkonäköelementti on kaksi matalahkoa jykevää länsitornia.
Varsinkin italialaisille kirkoille luonteenomainen rakenneosa on erillinen pyöreä tai kahdeksankulmainen kastekappeli, baptisterio. Erillinen kastekappeli korostaa kasteen merkitystä sakramenttina, pyhänä toimituksena. Kastekappeli on usein aivan kirkon vieressä, pää- ja poikittaislaivan kainalossa, lyhyellä käytävällä yhdistettynä itseensä kirkkorakennukseen. Muutamassa suuressa pohjoisitalialaisessa romaanisessa kirkossa, kuten Firenzen ja Pisan tuomiokirkoissa, kastekappeli on kirkon pääoven edessä, korostaen sekin kasteen merkitystä porttina kirkon yhteyteen ja edelleen pelastukseen.
Pohjois-Euroopassa romaaninen kirkonrakentamisen tapa ehti juurtua kunnolla Tanskaan asti. Tanskassa oli enimmillään tuhatkunta romaanista kirkkoa. Romaanisia kirkkorakennuksia on myös Etelä-Ruotsissa, jonka eteläisimmät osat kuuluivat tuolloin Tanskalle. Romaaninen tyyli ehti mennä pois muodista, ennen kuin kristinusko ehti kunnolla Suomeen asti. 1200-luvun lopulla rakennettu Jomalan kirkko Ahvenanmaalla on ainoa suomalainen aito romaaninen kirkko ja samalla Suomen vanhin muurattu kivirakennus.
Romaaninen tyyli jäi goottilaisen tyylin syrjäyttämäksi 1100–luvun lopulta lähtien. Gotiikka oli hallitseva tyylisuunta 1400-luvulle saakka, kunnes renessanssi-ilmaisu alkoi vuorostaan syrjäyttää sitä. Nimitys on renessanssin antama ja kaukana kehumisesta.
Renessanssiaikana ihailtiin antiikkia, ja antiikin sekä renessanssin väliin jäänyt tuhatvuotinen ajanjakso sai liiankin synkeän maineen taikauskon ja barbarian aikakautena. Halveksivansävyinen nimitys ”keskiaika” on sekin renessanssin peruja.
Gotiikalla ei ole mitään tekemistä kansainvaellusajan goottien kanssa. Gotiikan muotokieli ei näytä antiikkiselta. Siispä se on barbaarista. Vasta uusimman ajan historiantutkimus on oppinut antamaan keskiajalle sille kuuluvan arvon. Samoin on viimein suostuttu ymmärtämään, miten hienosta rakennustyylistä pisimmälle viedyssä gotiikassa oli kyse.
Pisimmälle jalostettuna goottilainen kirkkorakennus on erittäin kevyt, ottaen huomioon raskaan rakennusaineen. Pienin mahdollinen määrä kiveä sulkee sisälleen mahdollisimman suuren ilmatilan. Rakenne on lisäksi kehittynyt käytännön työnä, kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta, ei lujuuslaskelmia eikä kappaleisiin vaikuttavien voimien teoreettista tuntemusta hyödyntämällä.
Kantava rakenne perustuu suippokaariin ja holviruoteisiin, jotka keräävät ja siirtävät rakenteen painon pystysuoriin kimppupilareihin, jotka ovat varsinainen kantava rakenne. Paksuja kantavia seinämuureja ei tarvita.
Kirkon ulkoseinät ovat ei-kantavia väliseiniä, joiden tehtävä on vain sulkea ulkomaailma ulkopuolelle. Keveisiin seiniin voidaan puhkoa isot ikkuna-aukot, jotka on täytetty värikkäillä lasimaalauksilla. Tuloksena on huikea valovaikutelma verrattuna pieni-ikkunaisiin romaanisiin kirkkoihin.
Kevyet suippokaaret mahdollistavat entistä korkeammat rakenteet. Gotiikalle onkin tunnusomaista pyrkimys korkeuksiin, joka ilmenee valtavan korkeana keskilaivana sekä korkeissa torneissa. Suippokaari suuntaa rakenteeseen vaikuttavat voimat alaviistoon sivulle. Siksi rakenne pyrkii pullistumaan ulospäin. Tämän vuoksi keskilaivaa täytyy tukea. Osatukena ovat matalammat sivulaivat. Varsinkin kuoriosassa, johon asti sivulaivat eivät aina ulotu, tai ne ovat matalia, on lisätuki tarpeen. Ulkoseinän ulkopuolelle on muurattu hoikkia torneja, jotka on yhdistetty siltamaisilla rakenteilla kirkon seinään. Näitä nimitetään ”lentäviksi tukikaariksi”.
Goottilainen kirkkorakennus on kokonaistaideteos, jonka kaikki yksityiskohdat ilmentävät uskonnollista maailmankuvaa. Kirkko on pyhä tila, jonka ulkopuolella on paha maailma houkutuksineen. Irvistelevät pirunkuvat katoilla ja vesiränneissä varoittavat maailman viettelyksistä. Apostolien patsaat ottavat kirkkoon tulijat ovella vastaan. Lasimaalaukset kertovat tärkeistä uskonnollisista henkilöistä ja tapahtumista.
Goottilainen tyyli levisi laajalle alueelle ja sai paljon paikallisia variaatioita, johtuen paikallisista rakennusaineista sekä taloudellisten resurssien suuresta vaihtelusta. Komeimmat ja teknisesti rohkeimmat goottilaiset suuret tuomiokirkot sijaitsevat Ranskassa, Saksassa ja Englannissa, alueilla, joissa on saatavana helposti työstettävää hiekkakiveä. Pohjois-Saksassa ja yleensäkin savialueilla kirkkorakennukset muurattiin usein punatiilestä. Kirkkorakentamisesta gotiikka levisi vaikuttamaan myös maallisen rakentamisen muotokieleen: kaupunkien raatihuoneisiin ja porvaristaloihin sekä aatelislinnoihin maaseudulla.
Gotiikka ehti Suomeenkin asti. Komein suomalainen goottilainen kirkkorakennus on tietenkin Turun tuomiokirkko, joka muistuttaa pohjoissaksalaisia goottilaisia punatiilikirkkoja. Riian tuomiokirkko muistuttaa varsinkin torninsa osalta paljon Turun tuomiokirkkoa. Turun tuomiokirkon antamat vaikutteet puolestaan näkyvät Manner-Suomen muissa keskiaikaisissa kivikirkoissa.
Täkäläinen vaikeasti työstettävä ja painava graniitti ei salli niin rohkeita teknisiä rakenteita kuin mitä käytettiin mannereurooppalaisessa täysgotiikassa. Suomalainen keskiaikainen harmaakivikirkko onkin yhdistelmä romaanista raskasta muurirakennetta ja gotiikan muotokieltä henkiviä yksityiskohtia.
Ovi- ja ikkuna-aukot on varustettu suippokaarin. Päätykolmion yläosan tiilikoristeluissa näkyy myös gotiikan vaikutus, samoin sisätilojen suippokaariholveissa, jotka on usein rakennettu muuta kirkkoa myöhemmin. Jyrkkä katto muistuttaa myös gotiikalle ominaista pyrkimystä korkeuksiin. Jyrkkä katto on myös käytännöllinen, koska sadevesi valuu nopeasti pois lahottamasta katon puupaanukatetta.
Kuvataideilmaisussa tuhatvuotinen kausi on tietysti pitkä aika, joten keskiaikainen kuvantekemisen tapa ehtii aikojen saatossa muuttua aika lailla. Varsinkin varhaiskeskiajan kuvat näyttävät huomattavan kömpelöiltä, mikä on yksi syy keskiaikaisen kulttuurin väärinymmärtämiseen. Tarkka ruumiinkuvaus oli tarpeetonta, koska kuvantekemisen motiivi oli jossakin ihan muualla kuin luonnon jäljittelyssä.
Suuri osa keskiaikaisista kuvista liittyy uskonnolliseen tematiikkaan, ja kuvilla olikin tärkeä opettavainen funktio aikana, jolloin suurin osa ihmisistä oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Kuva on myös universaalia kieltä, jonka merkityksen avautuminen ei ole sidottu puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen.
Niinpä pyhiinvaeltaja tunnisti tutut pyhimykset kirkon seinältä missä päin Eurooppaa tahansa tuohon pyhimykseen liitetyistä symboleista, attribuuteista. Esimerkiksi Pyhällä Pietarilla on avain, koska hänen haltuunsa Jeesus oli uskonut taivasten valtakunnan avaimet. Pyhän Birgitan attribuutti ovat kirjoitusvälineet.
Tavoitteena ei ollut myöskään kuvien historiallinen uskottavuus. Jerusalem näytti keskiaikaiselta kaupungilta ja juutalaiset oli puettu keskiaikaisiin juutalaishattuihin. Jos taideteoksen kriteerinä pidetään symbolista ilmaisua, keskiaikaiset kuvat olivat ilman muuta taidetta. Tärkeintä ei ollut näköisyys vaan sanoma.
Ei ollut myöskään tärkeää, kuka oli kuvan tekijä. Keskiajalla kuvantekemisen ammatti oli käsityöammatti siinä missä muutkin. Tekijät olivat jälkimaailmalle tuntemattomia käsityöläisiä. Nimeltä tunnettuja mestareita alkaa esiintyä enemmän vasta keskiajan lopulla.
Myöhäiskeskiajalla, 1400-luvulla uskottavaan vartalonkuvaukseen aletaan kiinnittää tarkempaa huomiota. Gotiikan korkeuksien tavoittelu näkyy sekin, ylikorostettuna ihmishahmojen pituutena. Toisinaan hahmot muodostavat lähes huomaamattoman S-figuurin, tavoitellen tasapainottavaa kontrapostoasentoa, jossa paino on toisella jalalla. Taidehistoria käyttää myöhäiskeskiajan kuvista ”kauniin tyylin” nimitystä. Hahmot ovat taidokkaasti kuvattuja mutta nukkemaisia ja persoonattomia.
Itäinen kirkkotaide oli lukittunut jo varhaiskeskiajalla bysanttilaiseen ikoniperinteeseen. Ilmaisutapa oli vakiintunut jäykän kaavan mukaiseksi. Uskonnollista arvokasta pyhää kuvaa ei sopinut käyttää taiteellisten kokeilujen kohteena. Niinpä itäinen uskonnollinen taide ei kokenut mitään ”renessanssin” kaltaista ilmaisun uudistumista. Länsieurooppalaisessa uskonnollisessa taiteessa sen sijaan tapahtui liukuva siirtymä kohti renessanssi-ilmaisun yksilöllisiä hahmoja.
Keskiaikaisen maailmankuvan mureneminen näkyi lännessä myös aihevalikoiman muuttuvissa korostuksissa. Tyypillinen ja kaikille tuttu kristillinen kuva on ”Kipujen mies”, kärsivä Jeesus.
Oli kuitenkin toinenkin tapa kuvata Jeesusta, varsinkin varhaiskeskiajalla yleinen, ortodoksisesta kulttuurista myös länteen lainattu Kristus Pantokrator, ”Maailmanhallitsija” –teema, jossa Jeesus esitetään voimakkaana ja ankarana hallitsijahahmona, vailla maallisten hallitsijoiden kruunua, mutta muuten sitä majesteettisempana.
Tämä kuvatyyppi jäi keskiajan lopulla kärsivä Jeesus –aiheen varjoon. Osasyynä oli kristikuntaa koetellut väestökatastrofi, mustasurma 1350-luvulla, jonka seurauksena Euroopan väestön arvioidaan vähentyneen neljänneksellä, 80 miljoonasta 60 miljoonaan. Vaikka kristityn maailmankuvassa kuolema oli pikemminkin vapahdus maallisista tuskista ja portti paratiisiin, mustansurman aikaansaama valtava kuolleisuus oli kyllin järkyttävää järkyttämään koko keskiaikaisen maailmankuvan perusteita.
Mustansurman jälkeen kuvaesityksiin ilmestyikin entistä synkempi sävy ja suorastaan mässäily kärsimyksillä. Jeesuksen vaiheiden kuvauksissa korostuu hänen kärsimyshistoriansa. Jeesus ei enää riipu ristillä levollisen näköisenä vaan haavoilla, verta valuvana ja kärsivänä, joskus suorastaan mätänemistilassa.
Ristiltäotto, Jeesuksen laskeminen ristiltä ja ympäröivien ihmisten tuska, on toinen yleinen aihe, samoin Pietá-teema, jossa Jeesuksen eloton ruumis lepää hänen äitinsä Marian sylissä.
Yleistyy myös danse macabre –aihe, kuolemantanssi, jossa irvistelevät luurankomiehet tempaavat kuolettavaan piirileikkiin kaikki, alhaisista palvelijoista ja talonpojista rikkaisiin porvareihin, aatelisiin ja paaveihin asti. Kuolema ei säästä ketään.
Viimeisen tuomion aihe on myös suosiossa. Jeesuksen odotettu toinen tuleminen on viimein tosiasia. Seuraa maailmanloppu sekä ihmisten herättäminen haudoistaan ja jakaminen kadotukseen joutuviin ja paratiisiin pääseviin. Helvetin nieluun syöstävien syntisten kärsimys ja tuska kuvataan oikein huolellisesti.
Kristillisessä perinteessä riittää kärsimysaiheita. Kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen marttyyripyhimysten kohtalot mielikuvituksellisine kidutuskuolemineen ovat myös kirkkotaiteen suosikkiaiheita.
Varsinkin kuvaesityksissä keskiaikainen kulttuuri näyttää menevän mailleen kovin synkissä tunnelmissa. Pohjois-Italiassa alkaa kuitenkin piakkoin kehittyä optimistisempi käsitys ihmisen osasta tässä maailmassa, renessanssikulttuuri.
Seuraava artikkeli: 7 RENESSANSSI