Suomen kielen sana ”taide” ei ole kovin vanha. Se tuli käyttöön 1840-luvulla ja on tyypillinen tuon ajan uudissana. Sana on johdettu verbistä ”taitaa” ja substantiivista ”taito” ja se noudattelee samanlaista logiikkaa kuin länsieurooppalaisten kielten vastaavat sanat yleensä. Saman käsitteenmäärittelyn tuloksena, ja vastapariksi ”taide”-sanalle, syntyi myös toista inhimillisen toiminnan osa-aluetta kuvaava käsite ”tiede”.
Latinan sanan ”ars” (mm. taito, taitavuus, kätevyys, käsityö, ammatti) peruja ovat romaanisissa kielissä italian ”arte” ja ranskan ”art”, joka on periytynyt myös englannin kieleen. Germaanisten kielten taidetta tarkoittava sana, kuten saksan ”Kunst” ja ruotsin ”konst”, viittaa samankaltaiseen ajatusyhteyteen: ”taide” rinnastetaan ”taitoon”. Joku osaa tehdä jotakin ”taitavasti”. Tuloksena on jotakin ”taidokasta”.
Näköjään ymmärrämme taiteella jotakin sellaista, jonka tekemiseen ei kuka tahansa kädellinen kykene. Saatamme taidemuseossa ihastella öljymaalausta, joka antaa lähes täydellisen luonnonmukaisen vaikutelman esittämästään aiheesta. Materiaalintuntu on aito. Taidemaalari on osannut kuvata huonetilan valot ja varjot, metallin ja lasin kiillon, eri kangaslaatujen hohteen, anatomian, ihon ja hiukset, silmien terävän ilmeen. Kuitenkin, kun katsomme kuvaa tarpeeksi läheltä, tila- ja materiaali-illuusio katoavat, ja kuva on pelkkiä värejä tasolla. Osa taiteen arvosta ja arvostuksesta liittyy toki tekijän kykyyn ”käskeä ainetta” – saada materiaalit tottelemaan tahtoaan.
Kuten usein abstraktikäsitteet, sana ”taide” on vaikea ymmärtää täsmällisesti. Sanaa voidaan käyttää kaikilla mahdollisilla symbolisen ilmaisun alueilla ja se on sitä mukaa merkityssisällöltään tavattoman laaja – jopa mahdoton kattavasti määriteltäväksi, koska taiteen tehtävä on koko ajan etsiä uutta, ja sitä mukaa taiteen määritelmäkin muuttuu koko ajan.
Historiatieteen käytössä sana ”taide” on myös hankala tapaus. Käytämme yhtä ja samaa sanaa tarkoittamaan kaikkina aikoina tehtyjä kuvia. Taidegallerian seinällä roikkuu kuva, jossa on keltaisella pohjalla vihreä kolmio, punainen neliö ja sininen ympyrä. Alakulmassa on vauhdikkaasti vetäisty tunnetun taiteilijan nimikirjoitus. Tuo kuva on varmaankin syntynyt erilaisista motiiveista kuin kuusituhatta vuotta sitten kallioseinään maalattu kuva hirvestä, jolla on keihäs niskassaan. Silti molemmista kuvista käytetään sanaa ”taide”.
Tämä kurssi keskittyy sellaiseen ”taiteeseen”, joka näyttäytyy (sic!) jonkinlaisen kuvan muodossa, joko kaksiulotteisena tasolla tai kolmiulotteisena kappaleena. Lähestymme silloin ”taiteen” käsitettä hyvin kapeasta näkökulmasta, koska esimerkiksi musiikki ja kirjallisuus sekä teatteri jäävät huomiomme ulkopuolelle. Tällä kurssilla käsiteltävä taide vastaanotetaan ensisijaisesti näköaistin välityksellä.
Tämä kurssi rajoittuu käsittelemään jotakin sellaista, josta käytetään nimitystä ”kuvataide”, mutta tätä käsitettä käytetään taas mahdollisimman laajassa merkityksessä, koska siihen on sisällytetty myös ”rakennustaide”. Kuten kuvanveiston, myös rakentamisen tuloksena on kolmiulotteinen kappale, jolla tosin on käytännöllinen tarkoituksensa – se suojaa säältä – mutta se sisältää myös symbolisia merkityksiä ja viittauksia johonkin itseään laajempaan – niin sanottuun kulttuuriin.
Vielä lisää rajoituksia: Historiassa kaikki on valtavaa, erityisalueetkin. Vaikka onkin kyse kapeasti rajatusta näkökulmasta menneisyyteen, tämäkin on jättimäinen. Joudumme valitettavasti rajoittumaan lähes pelkästään ns. ”länsimaiseen” kuvakulttuuriin ja lyömään sitä mukaa laimin monia erittäin rikkaita ja omaperäisiä kuvailmaisun perinteitä, esimerkiksi Kaukoidän ja islamilaisen kulttuurialueen sekä niin sanotut alkuperäiskulttuurit.
Palatkaamme ajatusyhteyksiin, joista sana taide on kehittynyt, ja jotka antavat ymmärtää, että taide on pohjimmiltaan taitoa – käsityöläisyyttä.
Onko taide pelkkää taitavaa käsityötä? Osaava veneentekijä rakentaa savolaismallisen soutuveneen. Se on kevyt soutaa ja lisäksi silmää hivelevän linjakas. Emme silti pidä veneentekijää taiteilijana. Hänhän tekee jotakin hyödyllistä.
Onko taide todellisuuden taitavaa jäljentämistä? Otan kameralla kuvan. Mitä laadukkaampi kamera, sitä paremmin se jäljentää todellisuutta. Lomakuvien räpsiminen ei tee minusta kuitenkaan taiteilijaa. Mutta: Onnistun vangitsemaan kuvaan jotakin ajatuksia herättävää, vaikkapa katunäkymän, jossa on samassa kuvassa täpötäysiä Kahjot Päivät –muovikasseja molemmat kädet täynnä raahaava hyvin puettu nainen sekä roskisdyykkari, joka kerää tyhjiä pulloja samanlaisiin fosforinkeltaisiin muovikasseihin. Yhdessä kuvassa näyttäytyy kaksi maailmaa ja niiden välillä jännite, jonka kuvan katsoja pystyy aistimaan. Olen onnistunut saamaan aikaan jotakin puhuttelevaa, jotakin taiteen kaltaista.
Tekninen taituruus on toki taiteen yksi osa-alue. Silti se on vain väline, joka mahdollistaa taiteilijan päästä tavoitteeseensa – tai edes lähelle sitä. Taiturimainen tekniikka ei vielä riitä tekemään kuvasta taidetta. Teknisen taidon merkitys on siinä, että käsi kykenee antamaan taiteilijan mielensisäisille visioille näkyvää hahmoa katsojan tulkittavaksi.
Korkeatasoinen taide ei ole todellisuuden jäljentämistä, vaikka taiteilija hakee ja saa vaikutteita ympäröivästä todellisuudesta. Taide muuttaa nuo vaikutteet toiseksi todellisuudeksi. Taide on todellisuuden uudenlaista hahmottamista, syvemmällä symbolisella tasolla.
Ihminen hyödyntää ainetta kolmella tavalla: eloonjäämiseen, puolustautumiseen ja symbolisesti.
Ensiksi ihminen käyttää ainetta suoraan ravinnokseen. Tässä kohtaa ihminen on vielä samalla viivalla kaikkien elollisten luontokappaleiden kanssa. Mutta ihminen hyödyntää ainetta myös ravinnon hankkimiseen, toisin sanoen hän käyttää apuvälineitä metsästämiseen, kalastamiseen ja maanviljelyyn. Tämä toiminta palvelee ihmisen tärkeintä perustarvetta, henkiin jäämistä ja lajin säilymistä. Suojan eli asunnon rakentaminen palvelee samaa tarkoitusta.
Toiseksi ihminen hyödyntää ainetta puolustautumiseen, mikä tosin usein tarkoittaa käytännössä hyökkäämistä ja palvelee pohjimmiltaan tuota samaa henkiinjäämisen tavoitetta. Historia on täynnä synkeitä tarinoita tästä ihmistoiminnan osa-alueesta.
Kolmanneksi ihminen laatii monimutkaisia uskomusjärjestelmiä, maailmanselityksiä ja mielikuvitustodellisuuksia. Ihminen pystyy kuvittelemaan olevaksi jotakin, joka ei ole käsin kosketeltavasti olemassa siinä aineellisessa maailmassa, johon hän on fyysisesti vangittuna harjoittamassa noita kahta aiemmin mainittua aktiviteettia. Näille uskomuksilleen ja mielessään oleville kuville hän yrittää antaa konkreettisen muodon. Tämä pyrkimys, joka sekin pohjimmiltaan usein palvelee tuota samaa henkiinjäämisen tarkoitusta – joko tässä maailmassa tai viimeistään jossakin kuolemanjälkeisessä tuonpuoleisessa – saa aikaan sellaisia ihmistoiminnan konkreettisia tuloksia, joita me nimitämme taiteeksi.
Milloin jokin ihmisen tekemä voidaan määritellä taiteeksi? Täytyy olla kyse jollakin tavoin symbolisesta esityksestä, jostakin, joka on enemmän kuin pelkät raaka-aineet ja kuvantekijän niille antama muoto yhdessä. Taideteos on enemmän kuin pelkkä kaunis kuva, rakennus tai käyttöesine. On kyse kuvasta, jonka pintatason alle kätkeytyy merkityksiä ja intohimoja, kuvasta, joka kertoo – tai tulee kertoneeksi – jotakin ytimekästä ja valaisevaa siitä kulttuurista ja ajatustavasta, jonka vaikutuspiirissä tuo kuva on syntynyt.
Jatkossa käytän sanaa ”kuva” merkitsemään kaikkia näitä: maalattu tai piirretty kuva, veistokuva, rakennus.
Taideteokseksi aistittava ”kuva” on yritys vangita todellisuus koko rajattomuudessaan rajalliseen tilaan niin, että tuo rajallinen tila kykenee muodostamaan uuden rajattoman todellisuuden.
Tuo kuva on tehty palvelemaan jotakin tavoitetta. Tavoite voi liittyä esimerkiksi magiaan tai uskontoon. Kuva voi olla tarkoitettu edistämään vaikkapa poliittisia tarkoitusperiä tai se ilmaisee jotakin maailmankatsomusta. Myös voi olla kyse kuvantekijän omasta pyrkimyksestä kertoa meille jotakin hänen mielensisäiseen maailmaansa liittyvää. Viimeksi mainittu motiivi on jotakin sellaista, mitä taiteella ja taiteilijalla nykyisin ymmärretään. Taide välittää tietoa ihmisestä: miten ihminen on kokenut maailman eri aikoina?
Taideteoksella on pintatasonsa, ulkoinen olemus, joka kuitenkin vangitsee sisälleen enemmän, ”sisällön”, jota se tarjoutuu paljastamaan taideteoksen kokijalle, jos tämä vain osaa lukea kuvaan ladattuja merkityksiä. Kuitenkaan kuvaa ei lueta suoraan ja yksiselitteisesti niin kuin ostoslistaa tai porakoneen käyttöohjetta vaan kukin lukija omalla tavallaan, tulkitsemalla.
Miten nuo kuvaan ladatut merkitykset ja intohimot pitää tulkita? Tässä juuri piilee taiteen viehätysvoima ja kyky puhutella kokijaansa, kutakin yksilöllisesti.
Taiteen tulkinnassa on vähintään kolme osapuolta: Taiteilija laatii teoksen. Hän haluaa kertoa jotakin, ja hän kertoo kerrottavansa teoksen välityksellä. Katsoja puolestaan lukee teoksesta ulos oman tulkintansa ja yrittää teoksen välityksellä päästä perille taiteilijan aivoituksista: Mitä taiteilija yritti kertoa? Nämä kaikki ovat eri asioita.
Eri aikakaudet ovat tuottaneet erilaista taidetta. Taide ei ole mikään muusta historiasta irrallinen itsenäinen kulttuuri-ilmiö. Hyvän taiteen uskotaan paljastavan jotakin syvällistä ja valaisevaa omasta ajastaan ja tekijästään. Taide on osa laajempaa kulttuurirakennelmaa. Esimerkiksi ei ole mikään sattuma, että juuri vahvan kuninkaanvallan aikana Euroopassa 1600–1700-luvuilla muotityyli oli mahtipontinen ja vaikuttaviin elämyksiin pyrkivä barokki, tai että taidesuuntausten alkava monipuolistuminen ajoittuu juuri 1800-luvulle, ajanjaksoon, jolloin arvojärjestelmät olivat muutenkin murroksessa. Syntyi kokonaan uusia arvorakennelmia ja vanhatkin etsivät uusia kehityssuuntia.
Taidehistoria – tai taiteen historia – on yksi historiatieteen monista erikoisalueista, ja se on keskittynyt analysoimaan menneiltä ajoilta jälkimaailmalle säilyneitä kuvallisen esityksen muotoon laadittuja jäänteitä, tavoitteenaan antaa oma tulkintansa ja täydentävä panoksensa keskusteluun siitä, millaiselle perustalle nykykulttuuri on rakennettu. Taidehistorian tutkimus uskoo tutkimuskohteensa kykenevän antamaan meille lisävalaistusta esimerkiksi menneiden aikojen uskomuksista, rituaaleista, moraalisäännöistä, valtasuhteista, tieteistä ja historiakäsityksestä.
Taiteesta voi vallan mainiosti nauttia ilman mitään taustatietoja, mutta vanhojen kuvien merkityksen avautumisen kannalta on hyödyllistä tuntea historiaa yleensä. Antiikin kuvat voivat käydä ymmärrettäviksi vain arvioituina omaa historiallista taustaansa vasten. Ja päinvastoin: antiikin ajoilta säilyneet kuvat muodostavat tärkeän lähdemateriaalin, kun jälkimaailma yrittää rakentaa itselleen käsitystä antiikin kulttuurista.
Kommunikaatiovälineenä taide on verrattavissa kieleen, sillä erotuksella, että kuvan kieli on universaalimpaa kuin puhuttu tai kirjoitettu kieli: tunnistamme Australiassa kallioon piirretyssä kuvassa olevan ihmishahmon, vaikka emme ymmärräkään aboriginaalien kieltä.
Taide on oman aikansa filosofiaa kuvaesityksinä, koska se kertoo aikansa ihanteista ja arvostuksista. Kuten filosofiakin, taide pyrkii myös tunkeutumaan ihmistiedon usvaiselle raja-alueelle, tekemään näkyväksi jotakin, joka on olemassa aistien tuolla puolen, kuvantekijän tajunnassa, jossakin platonisessa ideamaailmassa.
Kuva pyrkii rakentamaan siltaa ”havaitun” ja ”uskotun” välille. Kuva esittää jotakin. Samalla kuva tavoittelee kertoa jotakin muutakin, mutta mitä, se on tulkinnan asia, ja siihen ei ole tyhjentävää vastausta. Ellei tätä tulkintaulottuvuutta ole – jos kuva paljastaa koko sisältönsä, kuten nakkipaketin kuva marketin mainoksessa – ei ole taideteostakaan.
Taiteen tekemisessä on aina jännite, mahdottoman tavoittelu, pyrkimys konkretisoida rajalliseen maailmaan jotakin, joka on peräisin rajattomasta mielikuvituksesta. Taideteoksessa oleva voima – jonka taiteen kokija aistii – piilee ainakin osittain tässä tavoitteiden ja mahdollisuuksien ikuisessa ja sovittamattomassa ristiriidassa. Ei ole ihme, että moni taiteilija on ennen aikojaan tuhoutunut tässä kamppailussa. Hyvä taide ei synny virkamiestyönä eikä kuukausipalkalla.
Kuten jo alussa totesin, taide on käsitteenä tavattoman laaja ja voi pitää sisällään valtavan valikoiman eri aikoina ja eri kulttuureissa syntyneitä symbolisten pyrkimysten tuotteita. Taide-sanaa on vaikea soveltaa kaukana menneisyydessä syntyneiden kuvien arviointiin ja tulkitsemiseen, koska nykypäivän kuvantekijää elähdyttävät mahdollisesti erilaiset motiivit kuin kuvantekijää vaikkapa kaksituhatta tai kymmenentuhatta vuotta sitten.
Mikä määritellään jonkinlaiseksi taiteeksi? Se on vaihdellut eri aikoina. Kuvantekeminen oli kauan käsityöammatti siinä missä muutkin. Kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin aikana kuvantekeminen oli vielä taitavaa käsityöläisyyttä. Kuvantekijä osasi kuvata uskottavasti ihmisruumiin anatomiaa ja asentoja. Keskiajalla hyvä kuva osasi kertoa kristinuskon opetuksia luku- ja kirjoitustaidottomalle rahvaalle. Renessanssin vuosisatoina tekninen taito yhdistyi symboliseen vahvaan sanomaan ja taiteilijan vahvaan näkemykseen. Taiteilijanerojen – sanan nykymerkityksessä – aika alkoikin juuri renessanssista.
Kapeimmin taide määriteltiin juuri ennen modernin taidekäsityksen esiinmurtautumista 1800-luvun alussa. Tuolloin taiteeksi hyväksyttiin vain ihailtujen aikakausien – antiikin ja renessanssin – mestariteokset sekä oman aikansa ”akateeminen” taide, joka otti mallinsa ja esikuvansa noiden ihailtujen mestariteosten ilmaisutavasta.
Kun taideilmaisu alkoi vapautua myöhemmin 1800-luvulla, taiteen käsite alkoi saada yhä laveampaa merkityssisältöä. Taideyleisön sijasta taiteilija omaksui itselleen valtuudet määrittää yksinoikeudella, mikä on taidetta. Niinpä nykyään mikä tahansa on taidetta, vaikuttaa siltä, jos vain taiteilijalla on otsaa niin väittää.
Seuraava artikkeli löytyy täältä: 2 ESIHISTORIALLINEN TAIDE