Nina Brander – Navigare

Itämeren pohjalla

Jokainen vahti otti vuorollaan pohjanäytteen. Niistä paljastui paljon tietoa. Pohjanäytteet otettiin Ekman laitteella. Se toimi siten, että pohja avattiin ja leuat viritettiin. Kun Ekman oli laskettu pohjaan tiputimme luodin, joka laukaisi sen leuat. Ekman siis nappaa pohjalta pienen määrän pohjamateriaalia, joka voidaan sitten nostaa veneeseen tutkittavaksi. Pohjanäytteistä löysimme erilaisia pohjatyyppiä. Meidän vahdin näyte oli pääosin hiekkaa, joka oli erittäin puhdasta ja hajutonta. Näytteestä ei tosin löytynyt yhtään elämää (pieni mato) ja muutama mikromuovin pätkä. Vahti MH Hunter sai pohjalta savista pohjaa josta ei myöskään oikein löytynyt elämää. Näyte oli hajuton, joka kertoo että pohjassa on ainakin jonkin verran happea. Aamuja-vahti sai noutimella levämassaa, josta paljastui paljon elämää, kuten sinisimpukoita, liejusimpukoita, vaeltajasimpukoita ja sukkula- sekä touhukoteloita. Pohjanäytteiden otossa meitä yllätti varsinkin eliöiden pieni koko. Emme osanneet odottaa, että pohjasta löytyisi niin paljon kotiloita ja simpukoita. Jäimme miettimään kuinka paljon elämää koko Itämeren pohjassa oikeastaan on.

Olavi, Mauno, Samuel

Alle 6 millimetrin mittaisia sukkulakotiloita (tusensnäckor).

Vauhdin hurmaa

Perjantaiaamupäivän aikana seurasimme tuulten ja säätilan kehittymistä Sandhamnissa. Matkamme jatkui klo 14 Kunglika Svenska Segelsällskapetin huippuhienosta satamasta kohti Furusundia. Sandhamnia pidetään Pohjoismaissa purjehtijoiden Mekkana.

Köysien irrottua meri oli lähes tyyni, eikä tuulesta ollut havaintoja. Ajoimme hetken moottorilla, kunnes Aamuja -vahtiryhmä otti vesi- ja pohjanäytteet. Lähes heti näytteiden oton jälkeen tuuli yltyi jopa 2-3 metriin sekunnissa. Kevyt myötätuuli olikin juuri se, mitä tarvitsimme spinaakkerin nostoon. Spinaakkeri on purje, joka suorassa myötätuulessa yleensä nostetaan. Se eroaa hieman muista purjeista, koska sitä lennätetään leijan tavoin. Spinaakkerin nosto ei tuottanut meille vaikeuksia aluksen päällikön Jyrkin tarkkojen ohjeiden ja rauhallisuuden ansiosta. Siitä huolimatta spinaakkerin nosto kesti suhteellisen kauan, koska muista purjeista poiketen sitä säilytetään sisätiloissa ja jouduimme asentamaan spinaakkeriin puomin. Tarkastimme nopeutemme nostoa ennen ja sen jälkeen ja huomasimme iloksemme, että nopeutemme nousi 2,1 solmusta 4,0 solmuun. Tämä ei valitettavasti kestänyt kauaa, koska tuuli lakkasi lähes kokonaan. Aluksemme kapteeni opetti säätilaa tutkimalla vieressä olevan cumuluspilven aiheuttavan ylöspäin suunnattuja ilmavirtauksia, jotka muuttivat tuulen suuntaa.

Kello on 20 ja valmistaudumme pimeänavigointiin.

Olavi & kumppanit

Sinipallukaiset

Tutkimme eilen Märketistä keräämiämme levänäytteitä. Ahdinparran seasta löysimme todennäköisesti muutaman sinipallukan. Ne ovat hyytelömäisiä pieniä palloja, jotka luokitellaan sinibakteereihin. Sinipallukoita tavataan rannikolla itäiseltä Suomenlahdelta Perämeren pohjukkaan saakka. Sinipallukat lienevät myrkyttömiä. Otimme haavilla (lokin perästä) myös planktonnäytteen, koska halusimme lisää sinileviä tutkittavaksemme. Sinilevät ovat maailman vanhimpia eliöitä, ja ne ovat syntyneet jo noin 3,8 miljardia vuotta sitten.

Meillä heräsi kysymys siitä, miksi sinilevien myrkyllisyys vaihtelee, mutta emme saaneet netistä ihan tarkkaa vastausta asiaan. Löysimme kuitenkin mahdollisia tekijöitä. Sinilevät kokevat ympäristöstressiä, joka voi kiihdyttää myrkkyjen tuotantoa. Stressiä voivat aiheuttaa valonpuute, ravinteiden väheneminen ja veden suolaisuudessa tapahtuvat muutokset. Stressi voi myös suosia myrkyllisiä sinileviä ja syrjäyttää myrkyttömät levät. JOka tapauksessa sinileviä tulee välttää, koska emme tarkasti tiedä koska ne ovat myrkyllisiä tai myrkyttömiä.

Löysimme näytteistä myös leväkatkan. Mikroskoopin alla havaitsimme leväkatkan erikoisen näköisen silmän. Silmä oli muodoltaan soikio, jossa valkoisella taustalla oli kymmeniä mustia täpliä. Näytti aivan kuin leväkatkalla olisi ollut monta silmää.

Sinipallukka mikroskoopissa, kuva: Elmeri Peltopihko

Alarik, Elmeri ja Niko

Itämeri muuttuu

Lokin kannella Nina Brander opetti meille asiaa Itämerestä. Oppitunnin aikana nostimme myös purjeet ja menimme muutamaa solmua eteenpäin. Muutaman tunnin jälkeen laskimme taas purjeet ja jatkoimme moottorilla kohti Sandhamia. Pysähdyimme ottamaan vesinäytteitä ja ehdimme samalla käydä uimassa. Vesi oli mukavan virkistävää ja Lokilta hyppiminen oli hauska kokemus.

Opimme, että Itämeri on noin 9000 vuotta nuori murtovesiallas, jonka ainoa yhteys muihin meriin on Tanskan salmien kautta. Pohjanmerellä suolapitoisuus on noin 2% ja Itämerellä vain noin 0,05%. Tavallista enemmän suolavettä saapuu suolapulsseissa, joita tapahtuu noin 10-15 vuoden välein. Itämeren vesi on kuitenkin pääasiassa peräisin sadevesistä valuma-alueelta, johon kuuluu yhdeksän valtiota, ja joissa asuu yhteensä noin 90 miljoonaa ihmistä.

Vesi virtaa Itämereen jokia pitkin. Samalla tulee ravinteita pelloilta ja se aiheuttaa rehevöitymistä. Aiemmin Pietarista tuli paljon jätevesiä suoraan Suomenlahteen. Kun Suomi osallistui Pietarin vedenpuhdistukseen rahoitukseen, tilanne saatiin paranemaan. Itämeren vedenkierron takia ravinteita ajautuu Turun lähistölle, jossa ne jäävät Saaristomeren matalaan veteen. Suurin kuormittava tekijä on kuitenkin Saaristomeren valuma-alueen maatalous.

Ongelmana on myös happikato. Tällöin runsastuneet vesikasvit ja levät vajoavat meren pohjaan ja mätänevät kuluttaen kaiken hapen. Tästä aiheutuneen happikadon seurauksena pohjaan sitoutunut fosfori liukenee veteen ja aiheuttaa vielä sisäistä kuormitusta. Lisäksi ilmastonmuutos lisää sateita ja valumia, eli ongelmia Itämerellä siis riittää.

Aamuja

Liinus, Otto, Eero

Vielä kerran Stora Karlsö – ja hienot kalliot

Pitkän purjehdusyön jälkeen maanantai aamuna horisontissa siinsi teräväpiirteinen saari. Se oli Stora Karlsö, jonka jylhiin kallioihin tutustuimme tarkemmin.

Aamupäivällä pääsimme opastetulle kierrokselle saarelle. Nina kertoi meille ennen kierroksen alkua saaren muodostumisesta. Gotlanti ja Stora Karlsö ovat sijainneet päiväntasaajalla joitakin kertoja kuten muukin Skandinavia. Ne muodostuvat sedimenttikivestä, pääosin kalkkikivestä ja savikivestä. Stora Karlsön kalliot ovat kerrostunutta kalkkikiveä, joka on syntynyt noin 400 miljoonaa vuotta sitten. Kalkkikiveä muodostuu, kun korallia, joka on kalkkieläin, kuolee jättäen jäljelle kalkkikuoria. Kalkkikerroksen päälle kerrostuu muuta ainesta, kuten savea ja sedimenttejä, ja valtavan massan alla kerrokset jähmettyvät pikkuhiljaa kiveksi. Miljoonien vuosien aikana litosfäärilaattojen liikkeen myötä kallio nousee pintaan. Stora Karlsö nousi merestä noin 11 000 vuotta sitten.

Kun koralli kuolee, jäljelle jää ainoastaan kalkkikuori. Korallin muoto jää näkyviin kuoren sisälle ja ne kopioituvat kivikerrostumiin. Näitä upeita fossiileja on melkein jokaisessa kivessä. Kivet ja fossiilit tuntuivat kädessä meren silottamilta ja jauhoisilta. Rannat olivat pullollaan näitä. Kävely rannoilla oli mukavaa, kun kivet tuntuvat pehmeiltä ja sileiltä jalkojen alla. Kalliot puolestaan olivat teräviä ja karheita.

Rapautuminen ja eroosio on hionut Stora Karlsön rantakalliot jylhiksi ja teräviksi. Kalkkikivi on pehmeää, joten meri hioo jokaisella aallolla kalliota luoden kalliokielekkeitä meren ylle. Sateella vesi luikertelee kallion rakoihin ja talvella pakkanen jäädyttää veden, jolloin vesi laajenee tehden rakoja leveämmiksi, kunnes kallion kieleke räsähtää alas. Kerrostuneet kivilajit, joihin kalkkikivikin kuuluu, saattaa sortua kerroksittain. Näimme tätä myös saaren rannoilla.

Opas esitteli meille myös ainutlaatuisen raukin. Tämä raukki on harvinainen, koska se on edelleen kiinni emokalliossaan. Sellaisia on maailmassa vain harvoja. Raukki oli keskellä saarta, muinaisrannalla. Aallot ovat syöneet aikoinaan kalliota jättäen jäljelle pylvään. Pylvään emokallioon yhdistävä silta tulee vielä tulevaisuudessa sortumaan.

Vilma, Linnea, Pinja ja Iiris

Untuvikkojen ensimmäinen matka

Stora Karlsön kierroksella opimme, kuinka suuri merkitys saaren linnuilla on osana sen luontoa ja historiaa. Alice (oppaamme) kertoi yksityiskohtaisesti lintujen elämästä ajan saatossa. Alueella tavataan lukuisia mielenkiintoisia lintulajeja. Alueen lintujen elinolotavat sekä pesiminen oli sangen kiinnostavaa.

Erityisesti alueella elävän etelänkiislan (Common Guillemot) pesiminen jäi mieleen. Sen pesiminen on ainutlaatuinen tapahtumaketju, joka alkaa kumppanin löytämisestä. Kiisla etsii itselleen hyvän kumppanin, jonka kanssa se pesii yhdessä loppuelämän. Ne voivat elää yli 40-vuotiaiksi. Myös pesimispaikka, erittäin jyrkällä kalkkikivitörmällä, on aina sama. Vuotuisessa pesimisessä erityistä on se, että pari munii vuosittain vain yhden munan. Tämän lisäksi jokainen muna on ulkonäöltään uniikki, jotta emot tunnistavat oma munansa muiden joukosta, tiheään pesityllä törmällä. Kuoriuduttuaan poikanen elää lämpimässä pesässään kolme viikkoa. Sitten tulee päivä, jolloin untuvaisen poikasen emo tuuppaisee sen hellästi pesästään kohti elämää. Siis edessä on jopa 40 metrin pudotus jyrkältä kielekkeeltä kohti kalliorantaa. Samaan aikaan poikasen isä lentää merelle kutsumaan häntä luokseen ja poikanen suuntaa kohti tuttua ääntä. Isä ohjaa poikasen elämän tielle eli opettaa sitä sukeltamaan, uimaan, hankkimaan ruokaa ja kalastamaan.

Alueen lintukantaa tutkitaan esimerkiksi rengastamalla, jonka avulla pyritään seuraamaan yksilöllisesti lintujen liikkeitä ja elinikää. Alice kertoi että, hän on rengastanut paljon lintuja. Kun etelänkiislan poikasia tippuu jyrkänteeltä alas, hän yrittää saada ja saakin välillä pökertyneitä poikasia kiinni rengastettavaksi.

Max, Joel ja Kalle (+ Vilma, Linnea, Iiris ja Nina)

Stora Karlsön uniikit maisemat

Aamulla noin klo 08:00 laitoimme Lokin köydet kiinni Stora Karlsön pienelle saarelle. Saaren turkoosi rantaviiva ja valkoiset hioutuneet pikkukivet loivat välimerellistä tunnelmaa. Auringon paiste ja helteinen ilma lisäsivät rantalomatunnelmaa entisestään, mutta ei tämä mikään lomamatka ole. Lähdimme tutustumaan saaren rikkaaseen luontoon opastetulla kierroksella. Oppaamme Alice kertoi, että Stora Karlsö on maailman toiseksi vanhin luonnonsuojelualue Yhdysvaltain Yellowstonen jälkeen ja hyvästä syystä!

Stora Karlsön yhdestä kalliotörmästä löytyy muistotaulu Willy Wöhleristä, joka oli keskeinen henkilö saaren luonnonsuojelualueen perustamisessa 1880-luvulla. Willy huomasi tuolloin, että paikalliset kalastajat olivat metsästäneet saaren etelänkiislakannan lähes loppuun. Hän päätti perustaa suojelusäätiön, joka osti maata ja suojeli valtaosaa saaresta. Sen myötä etelänkiislakanta saatiin takaisin kasvuun. Nykyään saarella pesii vuosittain 12500 paria. Saari on Ninan iloksi, sisarsaarensa Lilla Karlsön kanssa, Itämeren oikeita lintusaaria.

Saaren maisemaa komentavat jylhät kalliot ja niihin paiskovat aallot. Mereen loppuvat niityt ja laihot ovat avoimia ja matalia. 1880-luvulla saarelta poistetut lampaat palautettiin tänne liki sata vuotta myöhemmin perinnebiotoopin säilyttämiseksi. Pieni saari kuitenkin yllättää monipuolisella historialla. On uskomatonta ajatella, että näin pienellä saarella on niin ainutlaatuinen ja tutkittu menneisyys niin maantieteellisesti ja kulttuurillisesti. Jo yhdeksällä vuosituhannella asutetulla saarella on merkkejä pronssiaikaisista haudoista ja hansaliiton kauppapaikan raunioista aina moderneihin majakkoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kävimme saarella myös uimassa ja snorklaamassa. Tarkistimme, että Lokin kölin alla oli todella 20-30 cm vettä.

KOnsta, Lukas ja Niilo

Iltayö Kalmarinsalmessa

Kello 18.40 Irrotimme köydet Kalmarin vierasvenesatamasta kipparin ohjeiden ja aluksen käytäntöjen läpikäynnin jälkeen. Aloitimme niin, että teamAhma ajoi Lokin ulos satamasta. Linnea ja Vilma olivat ruorissa ja pääsivät tutustumaan Lokin keulapotkurin käyttöön. Keulapotkuri teki lähdöstä sujuvaa. Pääsimme satamasta hyvin ulos, muuta liikennettä ei juurikaan ollut ja sää oli kirkas sekä lämmin. Alitimme pian Kalmarin sillan (sillankorkeus 34 m) ja Lokki pääsi hyvin sen ali (lokin masto 17m). Pian aurinko alkoi jo laskemaan ja aloimme navigoimaan loistojen avulla. Nostimme purjeet kahdeksan jälkeen. Tuuli kuitenkin väsähti pian purjeiden noston jälkeen, joten jatkoimme matkaa purjeet ylhäällä ja kone käynnissä. Etenemme noin 5,5 solmun vauhdilla kompassisuuntaan 350 astetta. Klo 21 seuraava vahti saapui kannelle ja teamAhma pääsi ansaitulle levolle. Keittiövahti oli valmistanut lihapullia ja pastaa. Se maistui ennen nukkumaan menoa. Öölanti näkyy koko ajan lokin oikealla puolella.

Iiris, Pinja, Vilma ja Linnea

Aranda Näsbyssä

Vierailu Arandan tutkimuskonteissa Näsbyn rannassa.

Näsbyn vierassatamassa näimme sattumalta Arandan saaristotutkimusaluksen, jossa oli heidän laboratoriokontit. Nina Brander onnistui sopimaan tutkimusjohtaja Seppo Knuutilan kanssa lyhyen kierroksen aluksella. Knuutila on Suomen johtavia meritutkijoita, ja tällä reissulla he tutkivat tiiminsä kanssa Saaristomeren pohjan laatua ja happipitoisuutta. Hän kertoi meille laajalti Itämeren tilasta ja tutkimusaluksesta. Tutkimusaluksen kalustosta löytyi myös tuttu laite nimeltä Limnos, eli vedennoudin, joka meilläkin on käytössä Lokilla. Knuutila kertoi mm. siitä, miten Itämeri on ollut jo kauan huonossa hapessa. 1900-luvulla jätevesiä ei puhdistettu aluksi ollenkaan, ja Knuutila kertoi lapsuudestaan Kotkassa, jossa oli paljon tehtaita, joiden jätevedet levisivät suoraan vesistöihin. Kotkan vesistöissä ei voinut uida, ja tämä ajoi häntä merentutkimuksen pariin.

Nykyään jätevedet puhdistetaan paikoitellen todella hyvin. Suurimmat päästöt johtuvat maanviljelystä, erityisesti liiallisesta lannoitteen käytöstä. Knuutilan mukaan jopa 80% kaikista Suomen päästöistä on peräisin pelloilta. Globaalisti tilanne on samankaltainen. Maanviljelijöitä ei voi tosin syyttää, sillä he tuottavat eläimille rehua, jotta kuluttajat saisivat halpoja lihatuotteita. Maanviljelijöille voisi esimerkiksi tarjota tukia ympäristöystävällisemmän maanviljelyn kehittämiseen. Itämeren suurimpia uhkia on myös pohjan hapettomuus, joka vapauttaa pohjaan sitoutunutta fosforia. Itämeren rehevöityminen jatkuisi siis edelleen, vaikka lopettaisimme kaikki Itämereen joutuvat päästöt, sillä fosforin vapautuminen aiheuttaa sisäistä kuormitusta. Pohjien hapettomuutta ja rehevöitymistä voidaan silti vähentää kaikkea Itämeren kuormitusta vähentämällä. Knuutilan kierros kiteytti kaikki Ninan matkalla opettamat asiat. Esittely myös nosti pintaan maantalouden osuuden jätteestä ja Itämeren tilanteen vakavuuden.

Syyrialaissääskentoukka?

Päivän opetustuokio alkoi Ninan vetämällä meribiologiapläjäyksellä, jossa opimme Angelo Secchin kehittämän Secchi -levyn käyttötarkoituksen ja -periaatteen. Secchi-levyn avulla voi mitata veden näkyvyyden sekä laskea yhteyttävän kasviplanktonkerroksen paksuuden. 160 vuotta sitten Secchi mittasi yli 40 metrin näkösyvyyden Rooman edustalla, kun taas Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkijat saivat tulokseksi vain 20 metrin näkösyvyyden toistettuaan saman kokeen Rooman edustalla vuonna 2023. Rehevöityminen samentaa vesia monilla merialueilla.

Lokilla tutkimme myös veden pintakerroksen planktonpitoisuutta planktonhaavilla. Silmämääräisesti arvioiden vesi oli hyvin kirkasta ja planktonia jäi haaviin odotettua vähemmän. Mahdollisia syitä ilmiölle on auringon säteilyn väheneminen loppukesästä, joka johtaa yhteyttävän kasviplanktonin vähenemiseen. Brander lupaili, että päivän myötä purjeiden laskemisen jälkeen pääsemme tositoimiin muidenkin merentutkimuslaitteiden kanssa ottamaan pohja- ja vesinäytteitä Djupvikin lähistöltä.

Saimme pohjanäytteen lopulta Näsbyn edustalta noin kuudesta metristä. Harmiksemme se koostui vain paksusta savimassasta, sekä yhdestä vaivaisesta Syyr… siis surviaissääsken toukasta. Surviaissääskentoukka on merentutkijan Seppo Knuutilan mukaan yksi Itämeren ainoista eläinlajeista, joka pystyy elämään vähähappisissakin vedenpohjissa. Otimme myös vesinäytteen viiden metrin syvyydestä. Tarkistimme näytteen tulokset seuraavana aamuna, ja saimme suolapitoisuudeksi 5,3 promillea (ppt).

-Roni, Leevi ja Kaarlo