Ruotsin ja Suomen keskiajan historiaa
Ruotsin keskiaikaisista hallitsijoista vain ani harva sai pitää kruunun päässään luonnolliseen kuolemaansa asti: useimmiten kuningas joko surmattiin tai karkotettiin valtaistuimelta. Juuri kuninkaan tekemät valat antoivat kansalle ja vallantavoittelijoille oikeudellisen perustan kapinointiin, jos kuningas rikkoi valansa ja sopimuksensa. Vuosina 1216–1222 hallinnut Juhana Sverkerinpoika oli keskiajalla ainut Ruotsin kuningas, joka joko ei noussut valtaistuimelle vallananastajana tai jota ei syösty vallasta.
Suomalaiset saivat oikeuden ottaa osaa kuninkaan valitsemiseen kuningas Haakonin 15.2.1362 antamalla julistuksella.
Jaarli Birger Maununpojan ja hänen poikiensa hallituskaudella 1200-luvun jälkipuoliskolla tapahtui suuria muutoksia lainsäädäntövallan historiassa. Tuolloin astuivat voimaan yleisvaltakunnalliset rauhanlait, joilla kuningas takasi koti-, kirkko-, nais-, ja käräjärauhan. Rauhanlakien rikkomisesta kuningas keräsi sakkorahat. Samaan aikaan säädettiin laki, jonka mukaan naiset perivät veljeltä puolet.
Yksi mahtikäsky ei kuitenkaan riittänyt, vaan Birger Maununpojan oli noudatettava vanhan perinteen muotoja: lait hyväksyttiin erikseen jokaisen maakunnan käräjillä, ja niiden läpimenon takasi jaarlin kanssa yhteisrintamassa toiminut kirkko.
Kuninkaan vallan lopullista vakiintumista yli maakuntarajojen osoittaa koko valtakuntaa koskevan Maunu Eerikinpojan maanlain ja kaupunkilain säätäminen 1300-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen periaatteessa koko Ruotsin valtakunnassa tuli noudattaa yhtenäisiä lakeja. Todellisuudessa vielä pitkään maanlain voimaantulon jälkeen maakunnissa laamannit ja tuomarit jakoivat oikeutta vanhojen maakuntalakien pohjalta.
Lähde: Aalto ym. 2000: Suomen hallitsijat, kuninkaat, keisarit ja presidentit 1150–2000: 10–61.
Kuva: https://commons.wikimedia.org/