Poistetaan arviointi, että saadaan ilo takaisin taide- ja taitoaineisiin, ehdottaa lapsiasiavaltuutettu. Oppilaat voisivat arvioida opettajia, rehtori saisi tietoa opettajan työn laadusta ja hyvät tulokset voitaisiin palkita tulospalkalla, ehdottaa 8-luokkalainen. Arvioinnissa pitäisi painottaa tiedon soveltamista, ei lyhytkestoista muistamista, korostaa opettaja. Valtakunnalliset kokeet olisivat ratkaisu tai eivät olisi ratkaisu poikien huonontuneisiin todistusarvisanoihin, argumentoivat asiantuntijat Koulutuksen arviointikeskuksesta ja Opetushallituksesta.

Kaikki nämä näkemykset on poimittu viimeisen kuukauden ajalta Helsingin Sanomista. Bloggauksen otsikko taas on siteeraus Saku Tuomisen puheenvuorosta äskettäisessä Koulu Kaikkialla -tapahtumassa Helsingin yliopistolla.

Suomalaisen koulujärjestelmän arviointikulttuurin ongelmat kiteytyvät lukiossa. Lukuisat lukio-opettajat tunnistavat ilmiön: noutamattomien kokeiden pino kasvaa. Lukion työrytmi jakautuu kurssijaksoihin ja edelleen suuressa osassa lukioita jakso päättyy koeviikkoon, jonka jälkeen aloitetaan uusi jakso. Kokeiden palautukseen on luotu erilaisia toimintamalleja, mutta useimmiten palautustilaisuus jää uuden jakson jalkoihin. Opettajat näkevät vaivaa kirjoittaessaan kommentteja kokeisiin, joita lukiolaiset eivät käy edes hakemassa. Arviointi on työlästä käsityötä, joka vie yön pimeitä tunteja kokeneeltakin opettajalta.

Lukio-opinnoissa arviointi kiinnittyy pahimmillaan hatarasti oppimisen prosessiin, lähinnä pelotteen roolissa: tämä voi tulla kokeisiin, yo-kokeissa kysytään mahdollisesti tätä. Arviointiin liittyvää dialogia opettajan ja opiskelijoiden välille ei synny, sillä aikaa ei ole. Jaksotodistuksen arvosana ei avaa sitä, missä on aukkoja, missä vahvuuksia löytyy. Saman oppiaineen seuraavaa kurssia voi opettaa toinen opettaja, jolla ei ole tietoa yksittäisen opiskelijan historiasta. Arviointi ei ole oppimisen tuki, vaan välttämätön paha, jopa peikko.

Arvioinnin pitäisi olla oikeudenmukaista, mutta tutkimukset osoittavat, miten objektiivisuutta tavoitteleva arviointi voi sisältää inhimillisen panoksen vuoksi vääristymiä. Koulujen ja opettajien välillä on eroja. Armovitosia jaetaan, jotta päästään rasittavista oppijoista eroon – ja nyt en tosiaankaan keksi omasta päästäni, toden tarinan moisesta kuulin taas kerran. Saman koulun saman oppiaineen opettajat eivät voi yhdistää työskentelyään, koska eivät ole samaa mieltä arviointiperusteista. Tämäkin tarina on tosi.

Haluan provosoida arviointikeskustelua, koska aitoa keskustelua ei ole. Provosoinnin rinnalla haluan muistuttaa, että ei ole viisasta ryhtyä väittelemään ja mustavalkoistamaan aihetta. Nyt pitäisi ottaa aivan uusi asento suhteessa koulujen arviointikulttuuriin. Arvioinnin pitäisi tukea oppimista. Sen pitäisi auttaa oppijaa ymmärtämään, millaisella työskentelyllä hän pääsee eteenpäin kohti tavoitteita. Tavoitteiden pitäisi avautua oppijalle ja niiden tulisi kiinnittyä arviointiin. Tavoitteissa pitäisi erotella osa-alueita ja tasoja ja näiden kuvaukset pitäisi olla koko opiskelun ajan saatavilla. Nämä toiveet tuntuvat todella latteilta, kun kirjoitan ne provosointiin viittaavien lauseiden perään. Periaatteessa kaikki on hyvin. Periaatteessa toimimme ihanteiden mukaan, mutta käytännössä arviointiin liittyvät suurin piirtein kaikki defenssiivisen käyttäytymisen klassikkopiirteet: kiukku, kieltäminen, torjunta, pako päiväuniin, älyllistäminen, tyhjäksi tekeminen.

Arviointi on ilomme. Siinä tavoitteeni. Ajattele peli ilman pisteitä, saavutuksia, tasoja, etenemisen erilaista rekisteröintiä. Sellainen peli ei vetele. Miksi sitten sama mekanismi, joka innostaa ponnistelemaan toisaalla, ahdistaa toisaalla?

Jokainen oppija kaipaa palautetta siitä, mitä tekee. Jokainen haluaa tulla nähdyksi. Jos palautteen antaminen on vain opettajan rooliin kuuluva toiminto, palautteen määrä jää auttamatta vähäiseksi. Palaute ja arviointi ovat kiinteä pari. Ilman tavoitteisiin kiinnittyvää oppimisprosessin aikaista palautetta hyviin tuloksiin on vaikeaa päästä. Kukaan kilpaurheilija tai -joukkue ei harjoittele ilman jatkuvaa palautetta. Palautteen puuttuessa suunta katoaa.

Nykykeinoilla arviointiin ja palautteen antamiseen liittyy siis lukuisia ongelmia. Tarvitaan lisää läpinäkyvyyttä, selkeyttä, jatkuvaa prosessia, menetelmällisiä keinoja, apuvälineitä. Ja nyt tullaan siihen, miten teknologia voi astua kuvaan mukaan ja miten erilaisia sähköisiä ympäristöjä työkaluineen voidaan hyödyntää.

Oppimiseen liittyy aina osioita, joissa palaute voi syntyä itse testaamalla omaa osaamista digitaalisen järjestelmän kanssa. Nämä järjestelmät voivat olla jo nyt hyvinkin monimuotoisia. Opettelen oman ammattialani englantia keskustelemalla sähköisen assistentin kanssa. Kun tekoäly kännykässä ymmärtää lausumani englanninkieliset kysymyksen, olen onnistunut. Hahmotunnistus voi kertoa, menikö piirrostehtäväni oikein. Kinetic ei päästä liikuntaohjelmassa eteenpäin ennen kuin liikeradat ovat kohdallaan.

Erilaisilla testeillä ja saavutuksilla voidaan kerryttää opiskelun aikaista informaatiota. Kun käytetään digitaalisia ympäristöjä, tämä data kertyy muun digiympäristössä toimimisen rinnalla aineistoksi, josta voidaan luoda selkeitä visualisointeja. Kun opiskelija näkee kuvaajien avulla, että tietyn aihepiirin opiskeluaineistoon ei ole tullut tutustuttua ja sen osion oppimistulokset ovat heikot, asiat yhdistyvät. Ollaan hyvin lähellä pelimekaniikkaa.

Arvioinnin menetelmät ja erilaiset muodot on syytä nostaa keskusteluun. Koko oppimisprosessin läpi kulkeva arviointi on runko, johon kiinnittyy erilaisia toteutuksia, kuten itsearviointia, vertaisarviointia, ryhmäarviointia, ulkopuolisen asiantuntijan arviointia, opettajan arviointia. Arviointi kohdistuu oppimiseen, ei oppijaan henkilönä.

Arviointi on koulun toimintakulttuuria, joka syntyy tekojen kautta. Siihen liittyy henkilökohtaisuutta, mutta hyvässä ilmapiirissä sitä voidaan toteuttaa myös jakaen ja yhdessä. Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke muistuttaa, miten oman oppimispotentian ylärajan saavuttaminen onnistuu osaavamman kanssa työskennellen ja se osaavampi voi olla opettajan ohella toinen oppija.

Koulujen ja opettajien tulee vaatia sähköisiin järjestelmiin arviointia helpottavia työvälineitä. Niitä on ollut olemassa jo vuosikausia, mutta ilman kysyntää niitä ei ole tarjottu. Salamyhkäisyys pois arvioinnista. Se ei ole ihmisen arvostelua vaan oppimaan auttamista. Arvioinnin poistaminen ei ole ratkaisu näihin ongelmiin. Arviointi voi olla muutakin kuin numeroita, mutta aina se pitäisi olla oppijalle ymmärrettävää. Arviointi on ilomme.

Anne Rongas
Twitter @arongas
http://opeblogi.blogspot.fi/

Tutustu hankkeisiin:
Viisari – lukion arviointikulttuurin kehittäminen: https://viisarihanke.wordpress.com/
TOMAS – lukion yhteisöllinen toimintakulttuuri ja monipuolinen arviointi sähköisessä ympäristössä http://tomashanke.net/